Uskollinen ystäväni on kahdeksanvuotis rescuekoira Nasu, jonka suonissa virtaa vinttikoiraverta.

Lem­pi­paik­ka­ni on Tot­ti­jär­ven sau­nan ve­ran­ta ja siel­tä avau­tu­va mai­se­ma, jos­sa koko Suo­men luon­to avau­tuu etee­ni: jär­vi ja met­sä. Se on ke­sä­paik­kam­me, jos­sa la­taan it­se­ä­ni. On rau­hoit­ta­vaa ol­la niin lä­hel­lä luon­toa.

En luopuisi mieheni Eliksen isän Pesa Salutskijin lippahatusta.

Luo­pui­sin kai­kes­ta ta­va­ras­ta, pait­si eh­kä yh­des­tä. Se on mie­he­ni Elik­sen isän Pesa Sa­luts­ki­jin lip­pa­hat­tu. Hä­nel­lä oli Vii­pu­ris­sa vaa­te­lii­ke, jon­ka vie­res­sä oli hat­tu­kaup­pa. Hat­tu on os­tet­tu siel­tä 1930-lu­vul­la. Kun ta­pa­sin Elik­sen, löy­sin pa­pan ha­tun, joka sopi pää­hä­ni täy­del­li­ses­ti. Se on kul­ke­nut mu­ka­na­ni pit­kän elä­män ja ol­lut mu­ka­na­ni mat­koil­la maa­il­man ää­riin. Se on Peis­ken ja See­lan hat­tu, joka on kul­ke­nut esi­mer­kik­si kak­si ker­taa Vii­pu­riin ja ta­kai­sin.

Äitini oli kova kirjoittamaan. Hän sai mustepullon ja kynän rippilahjaksi vuonna 1929.

Ren­tou­dun sau­nas­sa, mie­lui­ten ke­sä­mö­kil­läm­me. Sau­nan jäl­keen on ai­na iha­na olo. Tal­vel­la käyn tyt­tä­re­ni luo­na sau­no­mas­sa. En kos­kaan ui­ma­hal­lis­sa, vaan omas­sa rau­has­sa. Sau­nas­sa ei saa ol­la pal­jon po­ruk­kaa, jot­ta kuu­lee omat aja­tuk­sen­sa.

Mikki Hiiri on ensi-iltalahja Hitler ja Blondi -näytelmän lavastaja-puvustaja Tarja Simonelta.

Tunnemme toisemme Miina Äkkijyrkän kanssa jo 1970-luvulta. Meillä oli yhteinen haastattelu 2003, jolloin Miina piirsi minulle tämän lehmän. Kertaakaan ei tussi noussut paperista, kun Miina piirsi.

Si­sus­tus­tyy­li­ni, sitä ei ole. Mitä sana edes tar­koit­taa? Ko­ti­ni on täyn­nä ta­va­raa, mut­ta voi sa­noa, et­tä lä­hes kai­kel­la on muis­to­ar­voa. Si­sus­tan siis muis­toil­la, tai eh­kä tätä voi­si sa­noa ker­rok­sel­li­sek­si si­sus­ta­mi­sek­si. Eri­tyi­sen pal­jon mi­nul­la on muis­to­ja kol­le­goil­ta­ni. Mi­nul­la on muun mu­as­sa Su­san­na Haa­vis­ton ken­gät, Mii­na Äk­ki­jyr­kän leh­mä­piir­ros ja 24.9. en­si-il­tan­sa saa­va Hit­ler ja Blon­di -näy­tel­män Mik­ki Hii­ri. Sain Mi­kin la­vas­ta­ja ja pu­vus­ta­ja Tar­ja Si­mo­nel­ta.

Kollegaltani ja ystävältäni saamani jalkavalaisin on muisto hänestä ja sopii mieheni vanhempien tuoleihin Viipurista.

Rak­kai­ta esi­nei­tä mi­nul­la on mon­ta. Yk­si on äi­ti­ni 1920-lu­vul­la rip­pi­lah­jak­si saa­ma mus­te­pul­lo ja kynä. Kol­le­gal­ta­ni ja ys­tä­väl­tä­ni Sep­po Ko­leh­mai­sel­ta saa­ma­ni jal­ka­va­lai­sin on muis­to hä­nes­tä ja so­pii mie­he­ni van­hem­pien tuo­lei­hin Vii­pu­ris­ta.

Keittiössä minulla on naapurin rouvalta saatu pöytä. Tuolit ovat tarttuneet mukaan elämän varrelta, en muista mistä.

Si­sus­tus­pa­hee­ni on se, et­tä kaik­ki on jää­nyt te­ke­mät­tä si­sus­tuk­sen suh­teen. Mie­he­ni elä­es­sä meil­lä kävi ker­ran si­sus­tus­suun­nit­te­li­ja il­lal­li­sel­la. Kun ky­syim­me, mitä tääl­lä pi­täi­si teh­dä, hän vas­ta­si, et­tä tämä on hyvä näin. Ei teh­dä mi­tään. Tämä on tei­dän ko­tin­ne.

Sie­lun­mai­se­ma­ni avau­tuu mök­ki­sau­nan ve­ran­nal­ta. Paik­ka on lä­hel­lä lap­suu­te­ni ym­pä­ris­töä Tam­pe­reel­la, jos­sa saa pu­hua tut­tua mur­ret­ta. En ole nos­tal­gi­nen ih­mi­nen, mut­ta mitä van­hem­mak­si vart­tuu, niin sitä tär­ke­äm­mik­si nämä asi­at tu­le­vat.