Kun kirp­pu­to­ril­la tai van­ho­jen ta­va­roi­den kau­pas­sa tu­lee vas­taan ruos­tei­nen lyh­ty, rau­tai­nen ema­li­la­vu­aa­ri tai van­ha sink­ki­pel­ti­nen kas­te­lu­kan­nu, ei Nina Gus­tafs­son epä­röi het­ke­ä­kään. Hä­nen mie­les­sään al­kaa heti siin­tää jo­kin uu­si pi­hap­ro­jek­ti, jo­hon hän voi­si so­vit­taa ajan pa­ti­noi­mat kau­niit esi­neet. Ni­nan puu­tar­has­sa ne saa­vat jat­kaa elä­mään­sä.

– Nina ei voi vas­tus­taa van­ho­ja esi­nei­tä. Ja saa­han niil­lä ki­van per­soo­nal­li­sen li­sän puu­tar­haan­kin, tuu­maa Ni­nan mies, Nick­las Gus­tafs­son.

Ai­na­kin ny­kyi­sin. Aluk­si Nick­las oli ni­mit­täin vai­mon­sa kans­sa hie­man eri miel­tä van­ho­jen esi­nei­den haa­li­mi­ses­ta ja käy­tös­tä.

– Nyt hän on jo tot­tu­nut sii­hen, et­tä raa­haan au­ton ta­ka­kon­tis­sa mil­loin mi­tä­kin tai soit­te­len kul­je­tus- ja kan­to­a­pua isom­mil­le esi­neil­le, Nina nau­raa.

Siel­lä tääl­lä puu­tar­has­sa, te­ras­sil­la ja si­sään­käyn­nin luo­na on kau­nii­ta ase­tel­mia. Van­hat ken­gät ja kat­ti­lat ovat puh­jen­neet kuk­kaan, ruos­tu­nut pol­ku­pyö­rä on man­sik­ka- ja ke­sä­kuk­ka-is­tu­tus­ten vä­rit­tä­mä.

– Mo­nes­ta ro­mus­ta saa kau­niin, kun on luo­va ja miet­tii esi­neil­le haus­ko­ja, uu­sia käyt­tö­tar­koi­tuk­sia ta­va­no­mais­ten ohel­la. Kai­kel­le löy­tyy paik­kan­sa, jat­kaa Nina in­nois­saan.

Nina hyö­dyn­tää ase­tel­mis­saan myös luon­non­ma­te­ri­aa­le­ja, ku­ten kä­py­jä, ki­viä, sam­mal­ta ja ok­sia. Hap­pa­man maan kas­vien pen­kis­sä si­jait­se­vaan pie­neen sam­mal­puu­tar­haan on pääs­syt jopa met­säs­tä raa­hat­tu kan­to. Osa ase­tel­mis­ta saa ol­la pai­kal­laan ym­pä­ri vuo­den, ilah­dut­ta­vat­han ne myös huur­teen ja lu­men kuu­kau­si­na. Luo­vuus­kin kuk­kii vuo­de­nai­kaan kat­so­mat­ta.

– Teen kirp­pu­to­ri­kier­rok­sen joka per­jan­tai töi­den jäl­keen. Ide­a­rik­kaus ja rak­kaus van­hoi­hin esi­nei­siin kul­kee su­vus­sam­me. Ins­pi­roi­tu­mis­ky­vyn ja te­ke­mi­sen in­non olen pe­ri­nyt äi­dil­tä­ni, ker­too Nina.

Veh­rey­den voit­to

Gus­tafs­so­nit muut­ti­vat ra­ken­ta­maan­sa ta­loon uu­den­vuo­de­naat­to­na 2006. Noin tu­han­nen ne­li­ön pi­ha­pii­ri oli so­ran ja hie­kan täyt­tä­mää aa­vik­koa, jos­ta veh­reys oli vain kau­kai­nen haa­ve.

Jo en­sim­mäi­se­nä ke­vää­nä al­koi ide­oin­ti, suun­nit­te­lu ja to­teu­tus. Ins­pi­raa­ti­on­läh­tei­nä oli­vat puu­tar­ha­kir­jat, leh­det ja net­ti. Pi­ha­pii­riä luo­des­sa Ni­nal­le avau­tui koko puu­tar­ho­jen maa­il­ma ai­van uu­del­la ta­val­la. Syt­tyi pa­la­va rak­kaus puu­tar­haan ja sen hoi­toon, ja pian Nina pe­rus­ti­kin Min Eden -blo­gin. Se oli hä­nel­le it­sel­leen ide­a­pank­ki, mut­ta myös mah­dol­li­suus ker­toa puu­tar­han ta­ri­naa alus­ta al­ka­en.

Pa­ris­kun­nal­la on sel­vä työn­ja­ko: Nina suun­nit­te­lee ja Nick­las to­teut­taa. Nina kii­reh­tii, Nick­las top­puut­te­lee. Kä­sis­tään kä­te­vä Nick­las on pyö­ri­tel­lyt ki­vet po­luik­si ja tu­ki­muu­reik­si sekä nik­ka­roi­nut te­ras­sin. Toki vai­mon­kin kä­des­sä py­sy­vät la­pio ja ku­mi­mos­ka pi­ha­ki­veyk­sen te­os­sa. Kum­pi­kin on luon­teel­taan pe­dant­ti, jo­ten mi­tään ei teh­dä puo­li­huo­li­mat­to­mas­ti.

Is­tu­tuk­sien suun­ni­tel­mat Nina luon­nos­te­li aluk­si pa­pe­ril­le. Hän hah­mot­te­li ra­ken­teil­le ja toi­min­noil­le paik­ko­ja sekä haa­vei­li ker­rok­sel­li­sis­ta is­tu­tuk­sis­ta. Unel­mia sii­vit­ti­vät ku­vat mui­den to­teu­tuk­sis­ta ko­ti­maas­sa ja maa­il­mal­la.

Tont­ti oli ta­sai­nen, mut­ta Nina kai­pa­si sii­hen vaih­te­lua, jo­ten maa­ta ko­ro­tet­tiin ki­vil­lä ja maa­mas­soil­la. Aluk­si Nina ajat­te­li­kin teh­dä puu­tar­has­ta ki­vi­sen, mut­ta veh­reys voit­ti. Kau­niil­le ki­vil­le löy­tyy puu­tar­has­ta kui­ten­kin ai­na si­jan­sa.

– Hie­not ki­vet kan­nat­taa ai­na poi­mia tal­teen. Vain yh­den ki­ven löy­sim­me ton­til­tam­me, muut olem­me jou­tu­neet tuo­maan. Os­tet­tui­na ki­vet ovat kal­lii­ta, ei­kä iso­jen ki­vien kul­je­tus suju il­man ko­ne­voi­mia, sa­noo Nina.

Huo­len­pi­toa ja rak­kaut­ta

Ta­lon ja tien vä­liin jää­vän ka­pe­an is­tu­tus­kais­ta­leen kas­vil­li­suu­dek­si on va­lit­tu help­po­hoi­toi­sia kas­ve­ja, ku­ten kei­ju­an­ger­voi­ta. Si­sä­pi­han suo­jai­sal­la oles­ke­lu­pi­hal­la ku­kois­ta­vat ruu­sut, kär­höt ja lu­kui­sat pe­ren­nat. Vaik­ka puu­tar­ha on nuo­ri, sen veh­reys hät­käh­dyt­tää. Huo­lel­li­ses­ti hoi­det­tu sa­met­ti­nen, rik­ka­ruo­ho­ton nur­mi on kuin eng­lan­ti­lai­sis­ta puu­tar­ha­leh­dis­tä.

– Siir­to­nur­mi oli help­po vaih­to­eh­to lap­si­per­heel­le. Lap­sem­me Vic­tor ja Em­ma pää­si­vät heti pe­laa­maan pi­ha­maal­la. Se oli eh­kä pa­ras rat­kai­su, mitä puu­tar­haan va­lit­sim­me, ker­too Nina.

Puu­tar­han taus­ta­sei­nä­nä toi­mi­vat naa­pu­rin suu­ret te­ri­jo­en­sa­la­vat. Ke­säl­lä ne an­ta­vat hy­vin nä­kö­suo­jaa, tal­vel­la run­ko ja tii­viit ok­sat ovat kau­niit kat­sel­la. Is­tu­tu­sa­lu­eil­la vaih­te­le­vat pen­saat ja pe­ren­nat.

– Ha­lu­sin puu­tar­haan ker­rok­sel­li­suut­ta, run­saut­ta. Leh­dis­sä­kin voi ol­la vä­riä, mut­ta ku­kat saa­vat mie­lui­ten ol­la si­ni­siä, roo­san­vä­ri­siä tai val­koi­sia. Mie­luum­min har­mo­ni­sia sä­vy­jä kuin dra­maat­ti­sia vas­ta­vä­re­jä.