MIKÄ: Kak­si-ker­rok­si­nen oma­ko­ti­ta­lo, 5 h + k, 125 m² MIS­SÄ: Pie­tar­saa­res­sa, Ska­tan puu­ta­lo­a­lu­eel­la TÄÄL­LÄ ASU­VAT: Ei­ja ja Ron­nie Mat­ts­son sekä lap­set Ines, 6, Stel­la, 3, ja Al­ma, 1

Poh­jois­num­men eli Ska­tan puu­ta­lo­a­lue Pie­tar­saa­res­sa vai­kut­taa idyl­li­sel­tä. Tei­tä kul­kee ris­tiin ras­tiin, puu­tar­ha­pi­ho­ja ja puu­ta­lo­ja on haus­ka kat­sel­la. Kau­pun­gi­no­sas­sa on ol­lut asu­tus­ta tiet­tä­väs­ti 1730-lu­vul­ta saak­ka. Skata on Suo­men suu­rim­pia säi­ly­nei­tä puu­ta­lo­a­lu­ei­ta. Pu­nai­ses­sa ta­los­sa päi­vä­ko­tia vas­ta­pää­tä asuu vii­si­hen­ki­nen Mat­ts­so­nin per­he.

Kor­ko­ken­gät jär­jes­tyk­ses­sä

Pie­tar­saa­ri on vah­vas­ti kak­si­kie­lis­tä seu­tua.

– Mei­dän­kin per­hees­sä minä pu­hun lap­sil­le suo­mea ja mie­he­ni ruot­sia. Pu­hum­me kes­ke­näm­me suo­mea. Var­si­nai­nen kiel­ten se­ka­mels­ka siis, keit­ti­ön pöy­tää kat­ta­va Ei­ja Mat­ts­son sa­noo.

Ty­töis­tä kes­kim­mäi­nen, Stel­la, ha­lu­ai­si jo mais­taa juh­laa var­ten ko­ris­tel­lus­ta mu­kis­ta me­hua. Äi­dil­tä hel­ti­ää lupa, ja hymy ikuis­te­taan ka­me­ral­le.

Ti­laa ei ole ylen­palt­ti­ses­ti ei­vät­kä huo­neet ole iso­ja, mut­ta ko­ko­nai­suus tun­tuu har­mo­ni­sel­ta. Ei­jal­la on jopa ihan oma pu­keu­tu­mis­huo­ne. Näyt­tä­vät kor­ko­ken­gät ovat jär­jes­tyk­ses­sä pai­koil­laan sa­moin kuin hui­vit ja ko­rut. Var­sin­kin Min­na Pa­ri­kan ken­gät saa­vat Ei­jan sy­dä­men lä­pät­tä­mään.

– Pi­dän ken­gis­tä ja pal­kit­sen niil­lä it­se­ä­ni, kun an­sait­sen mie­les­tä­ni jo­tain eri­tyis­tä. Olen on­nek­se­ni mel­ko ly­hyt, jo­ten voin huo­let­ta su­jaut­taa jal­kaan mel­ko kor­ke­at­kin ken­gät. Ar­ki­sin ku­lut­te­len ten­na­rei­ta, kork­ka­rit ovat juh­lia var­ten, Ei­ja ker­too.

Orans­sin­vih­re­äs­tä val­koi­sek­si

Koti ei ko­ke­nut suur­ta re­mont­tia en­nen ny­kyis­ten asuk­kai­den muut­toa, mut­ta sil­ti il­me on ko­ko­naan uu­si. Uu­dis­tuk­seen tar­vit­tiin oi­ke­as­taan vain maa­lia.

– Ai­em­pi vä­ris­kaa­la koos­tui orans­sis­ta ja vih­re­äs­tä. Ei ol­lut vai­ke­aa näh­dä mie­les­sään pin­nat val­koi­si­na. Se­hän oli meil­le ihan huip­pu­jut­tu, pää­sim­me ai­ka hel­pol­la, Ei­ja ker­too.

Su­tien li­säk­si hei­lui­vat le­kat, sil­lä keit­ti­ön suu­ri lei­vi­nuu­ni pois­tet­tiin. Uu­ni oli kau­nis ja täyn­nä his­to­ri­aa, mut­ta käy­tän­nöl­li­syys voit­ti, kun tar­vit­tiin li­sää ti­laa. Uu­nin läh­det­tyä keit­tiö avar­tui ja kaap­pe­ja­kin saa­tiin mah­tu­maan enem­män. Olo­huo­neen ja etei­sen lau­ta­lat­ti­at ehos­tet­tiin, muis­sa huo­neis­sa on la­mi­naat­ti.

Läm­pöä ja mu­ka­vuuk­sia

Ta­lon sei­niä on li­sä­e­ris­tet­ty en­nen ny­kyi­siä asuk­kai­ta. Lä­hi­ai­koi­na saat­taa tul­la ajan­koh­tai­sek­si asen­taa vie­lä li­sää eris­tei­tä. Ul­ko­puo­lel­ta ta­loa ei ole eris­tet­ty lain­kaan, vaan lau­doi­tuk­sen al­la on hir­si­sei­nät. Tär­ke­ää on kui­ten­kin, et­tei van­haa ta­loa tu­ki­ta lii­kaa vaan pi­de­tään huol­ta, et­tä se hen­git­tää.

– Kaa­ke­liu­u­ni tuo tal­vi­sin iha­naa läm­pöä, ra­kas­tan sen ään­tä ja tu­len loi­mua pauk­ku­pak­ka­sil­la. Muu­toin koti läm­pi­ää säh­köl­lä, ker­too Ei­ja.

Isom­man muu­tok­sen Ei­ja ja Ron­nie to­teut­ti­vat vii­me vuon­na, kun ves­sa re­vit­tiin ko­ko­naan au­ki ja re­mon­toi­tiin. Myös sau­na sai uu­den il­meen.

Edel­li­ses­tä kyl­py­huo­ne­re­mon­tis­ta oli vie­räh­tä­nyt 20 vuot­ta. Läm­min­ve­si­va­raa­ja ve­te­li vii­mei­si­ään, jo­ten luon­nol­li­nen aloi­tus­paik­ka ura­kal­le oli sau­na.

– Ajat­te­lim­me, et­tä on hyvä pis­tää kaik­ki ker­ral­la uu­sik­si, sil­lä myö­hem­min se oli­si ol­lut haas­teel­lis­ta läm­min­ve­si­va­raa­jan si­jain­nin vuok­si. Toi­vot­ta­vas­ti tä­män re­mon­tin myö­tä sääs­tym­me kos­teus­va­hin­goil­ta, kun saim­me ti­loi­hin asi­an­mu­kai­set ve­sie­ris­teet, Ei­ja sa­noo.

Ta­lo­jah­din on­nel­li­nen lop­pu

Pu­nai­nen puu­ta­lo on veh­re­än pi­han sy­lei­lys­sä. Toi­sel­la puo­len tie­tä on päi­vä­ko­ti, jos­sa van­hem­mat ty­töt oli­vat hoi­dos­sa en­nen Ei­jan äi­tiys­lo­maa. Pie­nen kä­ve­ly­mat­kan pääs­sä on Ei­jan työ­paik­ka, ala­kou­lu. Ei­kä ran­taan­kaan ole pit­kä mat­ka.

– Me­ren lä­hei­syy­den ais­tii il­mas­sa. Asu­mi­nen täl­lai­ses­sa pai­kas­sa on mel­koi­nen on­nen­pot­ku. Olem­me mie­he­ni kans­sa mo­lem­mat tääl­tä ko­toi­sin, Ei­ja ker­too.

Mi­ten juu­ri tämä talo tup­sah­ti Mat­ts­so­nien per­heen elä­mään?

Ron­nie ja Ei­ja kat­se­li­vat kau­an Ska­tan alu­eel­ta so­pi­vaa eh­do­kas­ta. Yli vuo­den päi­vät ku­lui­vat. Kun­nes yh­te­nä il­ta­na Ei­jan kli­ka­tes­sa ha­kuk­ri­tee­rit koh­dil­leen pomp­pa­si näy­töl­le mie­len­kiin­toi­nen myyn­ti-il­moi­tus.

– Ta­loa oli läh­det­tä­vä kat­so­maan heti seu­raa­va­na aa­mu­na! Mie­tim­me os­to­pää­tös­tä yön yli, mut­ta ei­hän se ol­lut vai­ke­aa, Ei­ja muis­te­lee.

Vih­doin ja vii­mein pääs­tiin suun­nit­te­le­maan elä­mää uu­des­sa ko­dis­sa.

– Ta­lon hen­ki oli niin kut­su­va jo heti pi­ha­maal­la, kun saa­vuim­me sitä kat­so­maan. Kau­nis, help­po­hoi­toi­nen piha oli juu­ri mei­tä var­ten, sil­lä minä en ole puu­tar­haih­mi­siä, Ei­ja sa­noo.

Vie­res­sä leik­ki­vä Stel­la to­sin vai­kut­taa var­sin kiin­nos­tu­neel­ta kuk­ka­mul­las­ta.

Heh­ku­via puun sä­vy­jä

Si­sus­tus­ta lei­maa­vat val­koi­nen, mus­ta ja puun läm­pi­mät sä­vyt. Olo­huo­neen ja­lo­ki­vi on hui­ke­an kau­nis kaa­ke­liu­u­ni.

Ka­tos­sa nä­ky­vät al­ku­pe­räi­set poik­ki­hir­ret, jot­ka on maa­lat­tu val­koi­sik­si. Van­hem­pien ma­kuu­huo­nees­sa kat­to­hir­siä on ko­ros­tet­tu tum­man­rus­ke­al­la.

Val­koi­nen on va­lit­tu pää­vä­rik­si, jot­ta pin­nat hei­jas­ta­vat mah­dol­li­sim­man pal­jon va­loa. Var­sin­kin ylä­ker­ras­sa vä­ri­va­lin­ta on oi­val­li­nen, kos­ka siel­lä on mel­ko vä­hän ik­ku­noi­ta.

Ka­lus­tus on muo­tou­tu­nut pää­o­sin van­hois­ta löy­döis­tä ja pe­rin­tö­e­si­neis­tä. Kirp­pu­to­rit sekä ki­vi­jal­ka­myy­mä­löis­sä et­tä in­ter­ne­tis­sä ovat Ei­jan heik­kous.

– Ta­los­sa oli joi­tain ka­lus­tei­ta, jot­ka saim­me pi­tää. Ne mitä on uu­te­na os­tet­tu, on ha­et­tu Ike­as­ta. Muu­toin kaik­ki on vuo­sien var­rel­la ke­rään­ty­nyt­tä, Ei­ja ker­too.

Jo­tain pien­tä kor­jat­ta­vaa

Ala­ker­ras­sa on keit­ti­ön ja olo­huo­neen li­säk­si pää­ty­huo­ne, jos­sa per­he oles­ke­lee pal­jon. Sen si­vus­ta­ve­det­tä­vä puu­soh­va on Ei­jan paa­pan veis­tä­mä. Pää­ty­huo­ne on suo­sit­tu leik­ki­paik­ka, ja sen kir­joi­tus­pöy­dän ää­res­sä Ei­ja kir­joit­taa blo­gi­aan.

Pu­keu­tu­mis­huo­ne on sa­man käy­tä­vän var­rel­la. Ylä­ker­ras­sa Ines ja Stel­la ja­ka­vat huo­neen, Al­ma nuk­kuu vie­lä äi­din ja isän huo­nees­sa.

– Van­has­sa ta­los­sa on ai­na myös epä­koh­tia. Säi­ly­tys­ti­laa on ai­ka vä­hän. Kol­mi­lap­si­ses­sa per­hees­sä se on ajoit­tain ah­dis­ta­vaa, ku­ten mel­kein kaik­ki äi­dit var­mas­ti tie­tä­vät. Olem­me kui­ten­kin tä­hän as­ti kek­si­neet hy­viä paik­ko­ja kai­ken tar­peel­li­sen säi­lyt­tä­mi­seen. Meil­lä ei myös­kään ole ko­din­hoi­to­huo­net­ta, jo­ten pyy­kit kui­va­te­taan läm­pö­pum­pun al­la. Se on sel­lais­ta nor­maa­lia ar­kea, Ei­ja sa­noo.

On mah­dol­lis­ta, et­tä ton­til­le nou­see jos­sain vai­hees­sa pie­ni, ta­lon il­mee­seen so­pi­va va­ras­to­ra­ken­nus. Se rat­kai­si­si säi­ly­tys­ti­lan puut­teen.

– Olem­me asu­neet tääl­lä nyt yli vii­si vuot­ta, ja viih­dym­me hie­nos­ti. Nau­tim­me jo­kai­ses­ta vuo­de­na­jas­ta. Em­me tie­ten­kään vä­hi­ten ke­säs­tä, kun rei­lun ki­lo­met­rin pääs­sä on hiek­ka­ran­ta, Ei­ja iloit­see. □