MIKÄ: Yh­dis­tet­ty koti ja atel­jee 1960-lu­vul­la val­mis­tu­neen ta­lon ala­ker­ras­sa, 2 h + k. Koko talo va­li­moi­neen 240 m². MIS­SÄ: Es­poon Tuo­ma­ri­las­sa. TÄÄL­LÄ ASU­VAT: Muo­ti­toi­mit­ta­ja, tai­tei­li­ja Kai­ja Ros­ma sekä nor­wic­hin­ter­rie­rit Wil­ly ja Jedi.

Kodikkaan keittiön sydän on tulisija, johon kuuluu leivinuunin ja takan lisäksi puuhella. Takassa palaa tuli harva se päivä, mutta leivinuunia Kaija ei ole käyttänyt neljäntoista vuoden aikana kertaakaan. Oikealla näkyy valkoinen saareke. Kaijan sylissä on kolmikuukautinen Jedi, lattialla yhdeksänvuotias Willy.

Kai­ja Ros­ma on elä­män­sä ai­ka­na asu­nut mo­nen­lai­sis­sa ko­deis­sa pik­ku­käm­pis­tä kar­ta­no­lu­kaa­lei­hin. Yk­si mie­len­kiin­toi­sim­mis­ta oli Roo­man muu­ris­sa si­jain­nut tor­ni­ko­ti. Nel­jä­tois­ta vuot­ta sit­ten, avi­oe­ron jäl­keen, Kai­ja ei osan­nut päät­tää, os­taa­ko pie­nen asun­non Hel­sin­gis­tä vai Roo­mas­ta.

Keittiön saareke toimii kätevästi ruokapöytänä. Kattovalaisimet ovat Ikeasta. Vanha samovaari on isän peruja ja antiikkilipasto Kaijan omia löytöjä. Seinällä on nykyisin lääkekaappina toimiva, kuvanveistäjä Sakari Tohkan vanha pieni viinakaappi. Saarekepöydällä näkyy Kaijan ja hänen sisarensa Eila Hutrin tekemää keramiikkaa. Oviaukko vie olohuone-ateljeetilaan.

– Isä teki pää­tök­sen puo­les­ta­ni. Hän ei ha­lun­nut, et­tä jään maa­il­mal­le. Yh­te­nä päi­vä­nä vain kir­joi­tet­tiin pa­pe­rit, ja huo­ma­sin asu­va­ni tääl­lä isos­sa ta­los­sa isän ta­va­roi­den kes­kel­lä, Kai­ja ker­too.

Isä, ku­van­veis­tä­jä-pro­fes­so­ri Ar­mas Hut­ri, muut­ti kak­kos­ko­tiin­sa Per­ni­ön van­haan pap­pi­laan, jon­ka kun­nos­ta­mi­nen oli hä­nel­lä työn al­la. Ny­kyi­sin pap­pi­lan ylä­ker­ras­sa ja van­has­sa vil­ja-ai­tas­sa on so­pi­vat ti­lat näyt­te­lyi­den pi­tä­mi­seen.

Olohuoneen nurkkauksessa on kaunis sommitelma vanhaa ja uutta. Isän, Armas Hutrin, vanhalle pöydälle ja tinaisille kynttilänjaloille pitävät seuraa Kaijan kehystetyt kuvitukset ja Ikean lasiset kynttilänjalat.

Pää­o­sas­sa pi­la­rit

Kak­si­ker­rok­si­sen ta­lon on piir­tä­nyt ark­ki­teh­ti Au­lis Bloms­tedt. Hän suun­nit­te­li ta­lon Ar­mas Hut­ril­le ko­dik­si ja työ­ti­lak­si. Yh­des­sä ys­tä­vyk­set päät­ti­vät va­lon suun­nat ja muut tai­tei­li­ja­työs­sä oleel­li­set  yk­si­tyis­koh­dat. Ku­van­veis­tä­jän työs­tä ra­ken­nuk­ses­sa muis­tut­taa edel­leen eril­li­nen va­li­mo.

Oleskeluryhmät ja takaosan ateljee sulautuvat toisiinsa. Korkealla ikkunaseinällä näkyvät talon kehikkoa tukevat parrut. Valo siivilöityy pehmeästi ohuiden verhojen läpi. Takaseinällä on keltaiseen ja pinkkiin sävytetty, valokuvaukseen suunniteltu taustakangas, joita Kaija maalaa valokuvaajille tilaustyönä. Aidot vanhat matot olivat täällä jo isän aikana.

Au­lis Bloms­tedt on kuu­lui­sa mo­duu­li­sys­tee­mis­tään, jo­hon tä­mä­kin talo pe­rus­tuu. Talo sei­soo ti­he­ään asen­net­tu­jen tu­ki­pi­la­rei­den muo­dos­ta­man ke­hi­kon ym­pä­ril­lä. Tum­mik­si maa­la­tut puu­pi­la­rit ovat nä­ky­vis­sä si­sä­ti­lois­sa­kin. Yh­tä sei­nus­taa hal­lit­see laa­ja, lä­hes kym­me­nen met­riä kor­kea ik­ku­na­pin­ta.

Seinällä on runsas ripustus Gloria-lehden sivuilta tuttuja Kaijan originaalikuvituksia. Tason päällä seisovat valkoiset, kipsistä valetut naishahmot ovat myös Kaijan luomuksia. Pellavasta ja harsomaisesta puuvillasta muotoillut vaatteet on kasteltu kipsiseokseen ja puettu nopeasti veistosten päälle ennen kovettumista. Kirjapinon päällä näkyvä värikäs vati on Kaijan tuoreimpia keramiikkatöitä.

Ul­ko-oves­ta tul­laan suo­raan keit­ti­öön, jon­ka sy­dän on val­koi­sek­si maa­lat­tu lei­vi­nuu­ni-tak­ka. Se to­sin on har­voin kok­kaus­käy­tös­sä.

– Osaan tie­tys­ti teh­dä kaik­ki ar­ki­ruo­at, joi­ta söim­me poi­ka­ni Il­kan ol­les­sa pie­ni. Li­ha­pul­lat, pe­ru­na­muu­si, ma­ka­ro­ni­laa­tik­ko, kar­ja­lan­pais­ti ja lei­po­mi­nen on­nis­tu­vat kyl­lä vie­lä­kin, kun oi­kein kes­ki­tyn. Mie­lui­ten syön kui­ten­kin ul­ko­na, Kai­ja ker­too.

Ateljeeosan nurkassa ovat tärkeät taiteilijatarvikkeet: isän tekemä maalausteline ja sivellinpöytä, joka toimi isällä veistosten muovailutelineenä. Peilistä heijastuu yläkerran kaide.

Mi­ni­ma­lis­ti so­peu­tui

Keit­ti­ös­tä au­ke­aa nä­ky­mä kor­ke­aan, ava­raan ti­laan, jos­sa oles­ke­lu­ryh­mät ja atel­jee su­lau­tu­vat sau­mat­to­mas­ti toi­siin­sa. Kai­jan ti­la­va ma­kuu­huo­ne on ta­lon toi­sel­la puo­lel­la ma­ta­las­sa osas­sa. Kes­kel­lä ra­ken­nus­ta por­taat vie­vät ylös ava­raan, par­vi­mai­seen ti­laan, jos­sa graa­fik­ko­poi­ka Ilk­ka ai­na vä­lil­lä asuu.

Talo oli täynnä taiteilijatavaroita Kaijan isän asuessa ja tehdessä töitä siellä. Siveltimiä ja värejä on ateljeessa edelleen, sillä myös Kaija tekee taidetta, esimerkiksi pienoisveistoksia, keramiikkaa ja muotikuvia.

Kai­ja ker­too so­peu­tu­van­sa hel­pos­ti eri­lai­siin ti­loi­hin ja ti­lan­tei­siin. Hä­nen mot­ton­sa on: Min­ne hei­tän hat­tu­ni, siel­lä on ko­ti­ni.

– Jos sai­sin it­se si­sus­taa ko­din alus­ta al­ka­en, se oli­si hy­vin mi­ni­ma­lis­ti­nen – eh­kä. Mut­ta ih­meen hy­vin kyl­lä so­peu­duin tän­ne isän van­ho­jen ka­lus­tei­den, mat­to­jen ja veis­tos­ten kes­kel­le, vaik­ka aluk­si kau­his­tut­ti­kin. On­nek­si isä vei sei­nil­lä ol­leet maa­lauk­set ja työ­piir­rok­sen­sa pois ja pe­las­ti tääl­tä aar­tei­taan, kun uh­ka­sin heit­tää ne pois.

Oleskeluryhmän pöytänä toimii elävän mallin alustana käytetty pyörivä puulava. Sohva ja kangaspäällysteiset tuolit löytyivät Ikeasta, korituolit on ostettu aikoinaan Papagenasta. Kaappikello on isän peruja, kuten lähes kaikki matotkin. Parruilla tuetun kehikon päällä on yläkerta.

Kai­ja ei asu­nut lap­se­na ny­kyi­ses­sä ko­dis­saan, mut­ta kävi siel­lä lä­hes päi­vit­täin te­ke­mäs­sä tai­det­ta isän­sä ja si­sa­ren­sa Ei­la Hut­rin kans­sa.

– Si­sa­re­ni kans­sa meil­lä on ai­na ol­lut maa­laus- ja ke­ra­miik­ka­ses­si­oi­ta, ja tapa jat­kuu edel­leen, Kai­ja ker­too.

Kiehtovassa asetelmassa on isän veistämä seitsemänvuotiaan Kaijan pää, Kanadasta tuotu intiaanien seremoniaruukku, Markku Keräsen maalaus, Sakari Tohkan pronssinen torso ja Synnove von Dickhoffin pieniä taidekirjoja.

Pat­sai­ta ja dek­ka­rei­ta

Vuo­sien mit­taan Kai­jan omat han­kin­nat ja oma tai­de ovat mu­kau­tu­neet osak­si isän van­haa si­sus­tus­ta. Ys­tä­vien mu­kaan koti muut­tui mel­ko no­pe­as­ti Kai­jan nä­köi­sek­si, vaik­ka pal­jon en­tis­tä on­kin jäl­jel­lä.

Yläkertaan vievän portaikon värikkäässä maailmassa yhdistyvät monet tehdasmaiset materiaalit. Seinä on käsittelemätöntä betonia, punainen lattia on tehty kulutusta kestävistä vanerilevyistä. Tarjoiluvaunun päällä on Harri Koskisen Lantern-kynttilälyhty.

Muo­ti­toi­mit­ta­ja­na ja muo­ti­ku­vit­ta­ja­na tun­net­tu Kai­ja on vii­me vuo­si­na kes­kit­ty­nyt en­tis­tä enem­män tai­teen te­ke­mi­seen ja pi­tä­nyt eri tee­mois­ta teh­dyil­lä pie­nois­veis­tok­sil­laan usei­ta näyt­te­lyi­tä. Vii­mei­sin niis­tä oli Per­ni­ös­sä yh­des­sä isän ja va­lo­ku­vaa­ja Kira Glusch­kof­fin kans­sa. En­si ke­sä­nä Per-ni­öön on tu­los­sa näyt­te­ly mi­ni­a­tyy­ri­hah­mois­ta.

– Kor­kea atel­jee­ti­la, jos­sa on kau­nis valo ja kaik­ki työ­vä­li­neet koko ajan esil­lä, so­pii mi­nul­le. Tääl­lä maa­laan ja teen ke­ra­miik­kaa, pat­sai­ta ja ko­ru­ja.

Makuuhuoneeseen mahtuu nukkumatilan lisäksi siirtomaatyylinen sohvaryhmä. Täälläkin on isot ikkunat, ja talokehikkoa tukevat parrut näkyvät selvästi. Ovi takana johtaa kuistille.

Kai­jan uu­sin in­nos­tus on kir­joit­ta­mi­nen.

– Te­keil­lä on muo­ti­maa­il­maan ja tai­de­var­kauk­siin kes­kit­ty­vä oma­koh­tai­nen­kin dek­ka­ri, hän pal­jas­taa.

Arkkitehti Aulis Blomstedt teki alkuperäiset piirrokset Armas Hutrin talosta jo vuonna 1959. Se valmistui kuitenkin vasta lähes 10 vuotta myöhemmin, sillä Blomstedt ja Hutri hioivat talon yksityiskohtia, esimerkiksi ikkunaseinää, jotta se sopisi mahdollisimman hyvin taiteilijan työhön.

Tär­keä osa Kai­jan elä­mää ovat koi­rat, joi­ta hä­nel­lä on ol­lut ai­na. Nii­den kans­sa puu­hai­le­mi­nen ja ul­koi­lu tuo­vat so­pi­vas­ti vaih­te­lua tai­teen te­ke­mi­seen. Koi­rat ovat op­pi­neet odot­ta­maan rau­has­sa, kun Kai­ja työs­ken­te­lee atel­jees­sa.

– Koi­rat ovat kuin elä­män­kump­pa­nei­ta. Muu­ten yk­sin elä­mi­nen on mie­les­tä­ni luk­sus­ta.