Annan mamman tekemä ryijy koristaa eteisaulaa.

Mi­nun on vai­kea luo­pua mis­tään esi­nees­tä, mil­lä on ta­ri­na ja his­to­ria. En luo­pui­si mam­ma­ni te­ke­mäs­tä ryi­jys­tä tai ko­ko­el­mas­ta­ni Ka­le­va­la-ko­ru­ja. Nyt sa­noi­sin, et­tä en enää luo­pui­si Mys­sy­far­min pää­ma­jas­ta Ha­ve­ril­la. Os­tim­me 1950-lu­vun ra­ken­nuk­sen jou­lun al­la omak­sem­me, ja sii­nä toi­mi­vat show­room, va­ras­to, pak­kaa­mo, lä­het­tä­mö, toi­mis­to ja vär­jää­mö. Toi­sen pään kuu­si ma­kuu­huo­net­ta mah­dol­lis­ta­vat mo­nen­lai­set ti­lai­suu­det ja ta­pah­tu­mat tu­le­vai­suu­des­sa. Si­jain­ti Au­ra­jo­en mat­kai­lu­tien var­res­sa iki­ai­kai­ses­sa kan­sal­li­mai­se­mas­sa on lois­ta­va.

Olohuoneen ikkunoista avautuu panoraama jokilaaksoon. Erkkeri on Annan lempipaikka.

Pi­dän ajat­to­mas­ta si­sus­tus­tyy­lis­tä ja leik­ki­syy­des­tä, kam­mo­an tyl­syyt­tä. Ap­pi­van­hem­pie­ni ra­ken­nut­ta­ma 1990-lu­vun mas­sii­vi­nen tii­li­ta­lo ei an­na juu­ri mi­tään ra­jauk­sia, se on kuin tyh­jä tau­lu. Omis­ta­mil­lam­me huo­ne­ka­luil­la ja va­lai­si­mil­la on liki kai­kil­la ta­ri­na. Tääl­lä maal­la su­ku­lais­ten ul­ko­va­ras­tot ja ai­tat ovat täyn­nä hel­miä. Toi­sen ros­ka on toi­sen aar­re. En ar­vos­ta per­soo­na­ton­ta tyy­liä, jos­sa kaik­ki huo­ne­ka­lut voi­si ha­lu­tes­saan os­taa uu­si­na.

Lapset saavat sisustaa itse mielensä mukaan, ja Anna nauttii väreistä yhtä paljon kuin hekin.

Täs­sä ta­los­sa asuu li­säk­se­ni kuu­si muu­ta­kin ih­mis­tä, joil­la on vah­va oma nä­ke­mys. Mi­nus­ta on tär­ke­ää, et­tä lap­set saa­vat vai­kut­taa oman huo­neen­sa si­sus­tuk­seen. Lap­set ei­vät ole iden­ti­teet­ti­ni jat­kei­ta, vaan he saa­vat ra­ken­taa omaa iden­ti­teet­ti­ään. Ku­va­ta­pet­ti ei eh­kä ole unel­ma­ni, mut­ta ker­ran se oli lap­se­ni unel­ma. Hän saa sen to­teut­taa, ei­kä tämä talo sitä ra­joi­ta. Usein si­sus­tus­leh­dis­sä nä­kee hy­vin hil­lit­ty­jä las­ten­huo­nei­ta, meil­lä on pal­jon enem­män le­luk­rää­sää.

Ulla-mummin maalaama posliinimaljakko on yksi Annan tärkeistä esineistä.

Rak­kai­ta esi­nei­tä mi­nul­la on mon­ta. Pys­tyn muis­ta­maan yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti mel­kein jo­kai­sen omis­ta­ma­ni esi­neen his­to­ri­an: mum­min kuk­ka­vaa­sin, ukin kir­jan Sääks­mä­el­tä ja Ryök­kään kum­mi­tä­tien ta­va­rat.

Anna muistaa lähes jokaisen omistamansa kalusteen ja esineen historian. Kaikilla on jokin tarina. Siksi Annasta olisi outoa ostaa koko sisustus kaupasta uutena.

Kai­ja-mam­mal­la­ni oli ta­ri­nan mu­kaan ta­pa­na maa­la­ta koko tupa pirt­ti­ka­lus­toi­neen uu­den
vä­ri­sik­si, kun Un­to-pap­pa läh­ti reis­suun. Sii­hen sa­mais­tun, saan vä­reis­tä voi­maa. Olen es­tee­tik­ko, jol­le ym­pä­ris­tön kau­neus on tär­ke­ää. Si­sus­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan ole näy­tel­lyt mi­nul­le mer­kit­tä­vää roo­lia vii­me vuo­si­na.

Vii­me vuo­si­kym­me­nel­lä syn­tyi­vät kaik­ki nel­jä las­tam­me ja pe­rus­tim­me yri­tyk­siä, sii­nä ei ole juu­ri ol­lut ai­kaa tai ener­gi­aa to­teut­taa si­sus­tu­su­nel­mia tai -pa­hei­ta. Ko­ti­ni ei sii­nä mie­les­sä ole luo­vuu­te­ni alt­ta­ri.

Annan perhe osti joulun alla Haverilta 1950-luvun rakennuksen omakseen, ja siellä toimii nyt Myssyfarmin päämaja, showroom, varasto, pakkaamo, lähettämö, toimisto ja värjäämö.

Suu­rin pa­hee­ni on työ­ni. Sii­hen olen sat­san­nut kai­ken luo­van ener­gi­a­ni.

Ren­tou­dun la­dul­la, po­lul­la tai jo­el­la. Joka ta­pauk­ses­sa on pääs­tä­vä ulos ja tyh­jyy­den kes­kel­le.

Sie­lun­mai­se­ma­ni on yk­si­se­lit­tei­sesti kan­sal­lis­mai­se­mam­me Au­ra­jo­ki­laak­so pel­to­au­kei­neen. Su­ku­ni on vil­jel­lyt maa­ta sen ran­noil­la vuo­si­sa­to­ja, ja sa­mais­tun tai­tei­li­ja Os­mo Rau­ha­lan kä­si­tyk­seen ge­neet­ti­ses­tä muis­tis­ta. Us­kon, et­tä mi­nul­la on jo­kin sy­vem­pi yh­teys tä­hän paik­kaan kuin pel­käs­tään syn­ty­mä­pai­kan nimi pas­sis­sa tai ko­ti­paik­ka vero-
kor­tis­sa. Voi­si pu­hua jopa jon­kin­lai­ses­ta kut­su­muk­ses­ta. Olen läh­te­nyt tääl­tä 15-vuo­ti­aa­na lu­ki­oon, mut­ten kos­kaan ole sa­no­nut, et­ten pa­laa. Päin­vas­toin olen ai­na tien­nyt pa­laa­va­ni tän­ne.