Ta­lom­me on ru­noi­li­ja Lau­ri Vii­dan syn­ty­mä­ko­ti, ra­ken­net­tu vuon­na 1916. Kun os­tim­me ta­lon vuon­na 2008, se oli täy­sin laho. Al­ku­pe­räi­ses­tä sääs­tyi vain hir­si­ker­ta ja uu­nit. Kir­ves­mie­het ja puu­se­pät te­ki­vät ai­ka hur­jan työn. Sinä vuon­na mi­nul­la oli usei­ta oh­jaus­töi­tä, ja muis­tan ra­ken­nu­sa­jan ka­oot­ti­se­na.

Posliinikukka lähti aivan pienestä versonpätkästä köynnöstämään. Se on hyvin nopeakasvuinen ja sen erikoiset, vahamaiset kukkatertut näyttävät tosiaan posliinilta.

Vil­je­lem­me ja kas­va­tam­me mö­kil­lä syö­tä­vää, tänä vuon­na siel­lä oli 32 eri hyö­ty­kas­vi­la­jia. Ko­to­na kes­ki­tyn vi­her­kas­vei­hin. Pos­lii­ni­kuk­ka on mys­ti­sin kai­kis­ta huo­ne­kas­veis­ta, sen kuk­kien tuok­su on ai­van mie­le­tön il­lan hä­mär­ty­es­sä. Se kas­vaa niin hur­jaa vauh­tia, et­tä en eh­di vä­liin, kun se jo työn­tää ver­son­sa läpi pit­si­ver­hois­ta.

Talon uunit toimivat, ja niillä täällä oikeasti lämmitetään talvisin.

Olin ai­ko­nut maa­la­ta olo­huo­neen al­ku­pe­räi­sen pönt­tö­uu­nin, mut­ta kun rap­su­tin sii­tä ir­ti loh­ke­a­via maa­li­ker­rok­sia, ty­käs­tyin jäl­keen en­kä raas­ki­nut maa­la­ta pääl­le. Tämä oli alun pe­rin vii­den työ­läis­per­heen talo, yk­si huo­ne ja keit­tiö kul­le­kin per­heel­le. Pis­pa­lan­har­ju oli sata vuot­ta sit­ten hyl­ki­öa­lu­et­ta, kos­ka tän­ne oli vai­kea ra­ken­taa.

Larissa-veistos tuli vastaan sattumalta. Sain monien vaiheiden jälkeen veistoksen ostettua. Taiteilija Tuula Karjalaini on asunut ja työskennellyt Vienan Karjalassa Paanajärven kylässä.

Mat­kal­la Vie­nan Kar­ja­las­sa Paa­na­jär­vel­lä mei­dät ma­joi­tet­tiin kar­ja­laa pu­hu­van La­ris­sa-
mum­mon ko­tiin. Hä­nen per­soo­nan­sa ja koh­ta­lon­sa jäi vah­vas­ti mie­leen. Paa­na­jär­vi on yk­si vii­mei­siä säi­ly­nei­tä kar­ja­lais­ky­liä Ve­nä­jäl­lä. Vuo­sien pääs­tä olin leh­ti­ar­kis­tos­sa te­ke­mäs­sä tut­ki­mus­ta, kun tör­mä­sin näyt­te­ly­va­lo­ku­vaan, jos­sa nä­kyi veis­tos La­ris­sas­ta, tun­nis­tin hä­net heti. Oli työn ta­ka­na jäl­jit­tää veis­tok­sen te­ki­jä.

Metallisen siilin sain lahjaksi lapsilta ja lapsenlapsilta. Lapsenlapset nimesivät siilin Nokniksi.

Yk­si tär­keis­tä esi­neis­tä­ni on me­tal­li­nen sii­li, jon­ka sain lah­jak­si lap­sil­ta ja lap­sen­lap­sil­ta. He an­toi­vat sil­le ni­mek­si Nok­ni. Sii­li on usein hei­dän pu­heis­saan, ja pi­has­sam­me asuu­kin sii­le­jä.

Täältä harjun päältä näkee kauas Pyhäjärven yli. Keittiön siniset tuolit ovat lapsuudenkodistani.

Par­hai­ten rau­hoi­tun, kun kat­son keit­ti­ön ik­ku­nas­ta ulos Py­hä­jär­vel­le. Mai­se­ma on upeim­mil­laan lo­ka­kuus­sa ja sit­ten, kun vesi al­kaa jää­tyä. Se on vesi, joka on ko­ke­nut mo­nen­lais­ta. Nyt se on puh­das­ta, mut­ta 1960-lu­vul­la jär­ves­sä oli te­ol­li­suu­den pääs­tö­jen ta­kia uin­ti­kiel­to. Myös puo­li­so­ni Heik­ki Salo kat­se­lee ja ku­vaa tätä mai­se­maa pal­jon. La­keu­den ih­mi­se­nä hän ha­lu­aa näh­dä kau­as.