Talon isäntä on aloittanut pihan kiveyksen rakentamisen. Luonnonkivipiha sammaloituu ajan myötä kauniisti.

En­si­ta­paa­mi­sel­la van­ha hir­si­ta­lo ei teh­nyt vai­ku­tus­ta. Se oli pi­meä ja synk­kä, si­säl­tä sok­ke­loi­nen ja osit­tain huo­nos­sa kun­nos­sa. Tuu­li hei­lut­te­li tu­van ovea. Mut­ta se mitä löy­tyi ton­tin reu­nal­ta, rin­teen al­ta, oli kuin sa­dus­ta. Al­haal­la kuo­hui Hiir­kos­ki, jota reu­nus­ti­vat tuok­su­vat ku­kat ja vil­liin­ty­neet pen­saat. Näky my­kis­ti ker­ros­ta­lo­e­lä­mään tot­tu­neen hel­sin­ki­läis­pa­ris­kun­nan, ei­kä mui­ta ta­lo­ja tar­vin­nut enää käy­dä kat­so­mas­sa.

Muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä kau­pois­ta, tal­vel­la 2010, Chris­ti­na kan­toi mie­hen­sä kans­sa muut­to­kuor­man tu­van oves­ta si­sään.

– Hyp­pä­sim­me suo­raan seik­kai­luun ja ase­tuim­me ta­lok­si, vaik­ka edes­sä oli val­ta­va re­mont­ti. Remp­pa­ral­li Hel­sin­gin ja As­ko­lan vä­lil­lä töi­den jäl­keen oli­si ol­lut lii­an ras­kas­ta, jo­ten pää­tim­me muut­taa si­sään heti, Chris­ti­na ker­too.

Huo­ne­ka­lut kan­net­tiin ta­lon ylä­ker­taan. Ala­ker­ta ju­lis­tet­tiin re­mont­ti­a­lu­eek­si. En­sim­mäi­nen teh­tä­vä oli ope­tel­la puu­hel­lan käyt­tö, joka vas­taa edel­leen­kin ta­lon läm­mi­tyk­ses­tä. Ny­ky­ään­kin vain har­voin, reis­su­jen ajak­si, säh­kö­pat­te­rit nap­sau­te­taan pääl­le.

Ta­lo­van­huk­sen läm­mit­tä­mi­nen omal­la puul­la tun­tui iha­nan ro­mant­ti­sel­ta, niin kuin moni muu­kin re­mont­tiin liit­ty­vä asia. En­sim­mäi­sil­lä sy­ty­tys­ker­roil­la kos­te­at puut pö­läyt­ti­vät sa­vut si­sään.

– On­nek­si em­me sil­loin ta­jun­neet, mi­hin olim­me ryh­ty­mäs­sä. Ku­vit­te­lim­me te­ke­väm­me pien­tä pin­ta­re­mont­tia, mut­ta ei­hän se niin men­nyt. Su­ku­lai­set­kin tai­si­vat pi­tää mei­tä vä­hän hul­lui­na.

Re­mont­ti koh­ti van­haa

Yli sa­ta­vuo­ti­aan ta­lon his­to­ria oli osit­tain sel­vil­lä jo os­tet­ta­es­sa. Li­sä­tie­to­ja Chris­ti­na on kuul­lut pai­kal­li­sil­ta ja löy­tä­nyt van­hois­ta leh­ti­leik­keis­tä. Kos­ken par­taal­la ovat toi­mi­neet myl­ly ja saha, joi­den jään­teet ovat joen ran­nas­sa edel­leen. Ve­si­myl­lys­tä tuo­tet­tiin ky­lä­läi­sil­le säh­köä 1960-lu­vul­le saak­ka.

Tu­van hir­si­run­ko on 1800–1900-lu­ku­jen vaih­tees­ta. Laa­jen­nu­so­sa on ra­ken­net­tu 1940-lu­vul­la. Edel­li­nen omis­ta­ja oli aloit­ta­nut re­mon­tin, mut­ta teh­nyt sitä hu­ti­loi­den ja ma­te­ri­aa­leis­ta sääs­tel­len. Chris­ti­nal­le ja hä­nen mie­hel­leen oli alus­ta as­ti sel­vää, et­tä ta­lo­van­hus­ta re­mon­toi­tai­siin ta­kai­sin koh­ti van­haa ja pe­rin­tei­siä ma­te­ri­aa­le­ja kun­ni­oit­ta­en. Niin­pä uu­sia omis­ta­jia vuo­roin it­ket­ti ja suu­tut­ti, kun re­mon­tin ede­tes­sä al­koi pal­jas­tua tyl­siä yl­lä­tyk­siä.

– Edel­li­nen omis­ta­ja oli sääs­tä­nyt vää­ris­sä koh­dis­sa. Esi­mer­kik­si kun ava­sim­me sei­niä, vil­lo­ja oli vain siel­lä tääl­lä.

Toi­saal­ta re­mont­tia oli teh­ty lii­an­kin vauh­dik­kaas­ti ja van­haa tu­ho­ten. Kau­nii­ta al­ku­pe­räi­siä ik­ku­noi­ta ei ol­lut kun­nos­tet­tu, vaan nii­den pai­kal­le oli vaih­det­tu mo­der­nit ver­si­ot.

– Van­hat ko­ris­teel­li­set smyy­gi­lau­dat löy­tyi­vät tun­ki­ol­ta. Otim­me ne tal­teen, jot­ta voi­sim­me jos­kus teet­tää uu­det van­han mal­lin mu­kaan.

Tai­dol­la ja tuu­ril­la

Re­mont­tia teh­tiin kah­dek­san vuot­ta huo­ne ker­ral­laan. Työ ve­nyi al­ku­pe­räi­ses­tä ai­ka­tau­lus­ta vuo­sil­la, mut­ta sinä ai­ka­na syn­tyi kak­si las­ta­kin.

– Töi­tä teh­tiin sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä teh­dään kun on ra­haa. Pait­si, jos on kyse asi­as­ta, joka ei voi odot­taa. Ku­ten sil­loin, kun Aa­tos oli juu­ri syn­ty­nyt, ve­si­pump­pu ha­jo­si, ei­kä ves­sa toi­mi­nut.

Re­mon­tis­sa ala­ker­ta avat­tiin suu­ren­ta­mal­la keit­ti­ön ja olo­huo­neen ovi­auk­koa. Rän­sis­ty­nyt avo­kuis­ti muu­tet­tiin ve­ran­nak­si ja um­pi­o­vi vaih­det­tiin va­loa an­ta­vak­si la­si­o­vek­si. Jot­ta hir­si­ke­hik­ko saa­tiin esiin, kaik­ki si­sä­pin­nat oli pu­ret­ta­va. Hal­van oloi­nen la­mi­naat­ti­lat­tia pois­tet­tiin ja ti­lal­le vaih­det­tiin puu­lat­tia, joka on läm­pi­mäm­pi ja­lan al­la. Re­mont­tia teh­tiin omin voi­min päi­vä­työn ohel­la.

– Asi­an­tun­ti­ja­na meil­lä oli on­nek­si pari oma­ko­ti­ta­loa ra­ken­ta­nut ap­piuk­ko, sil­lä it­se olim­me ai­van no­vii­se­ja.

Hy­viä rat­kai­su­ja teh­tiin va­hin­gos­sa­kin. Esi­mer­kik­si ylä­ker­ras­sa muu­rin ko­te­loin­ti pu­ret­tiin lä­hin­nä es­teet­ti­sis­tä syis­tä, kun­nes asuk­kaat huo­ma­si­vat, et­tä se läm­mit­ti alas­to­ma­na pal­jon te­hok­kaam­min.

Kes­ke­ne­räi­ses­sä ko­dis­sa asu­mi­nen ot­ti vä­lil­lä voi­mil­le, eten­kin sil­loin kun po­jat oli­vat syn­ty­neet. Chris­ti­na pe­rus­ti si­sus­tusb­lo­gin­sa pys­ty­äk­seen pa­rem­min iloit­se­maan re­mon­tin ete­ne­mi­ses­tä. Kes­ke­ne­räi­syy­den hän ra­ja­si va­lo­ku­vien ul­ko­puo­lel­le. Pie­nis­tä saa­vu­tuk­sis­ta iloit­se­mi­nen oli tai­to, joka piti erik­seen ope­tel­la.

– Kaa­ok­sen kes­kel­lä saat­toi ol­la vain yk­si val­mis nurk­ka. Pää­tin, et­tä kat­son vain sitä ja ajat­te­len, et­tä täs­sä me on­nis­tuim­me hy­vin.

Kirp­pis­löy­tö­jä ja kalk­ki­maa­lia

Ylä­ker­ras­sa on poi­kien val­ta­kun­ta. Isos­sa las­ten­huo­nees­sa on ti­laa tel­mu­ta. Vi­no­ka­ton ma­ta­la tila saa­tiin käyt­töön, kun Chris­ti­nan mies ra­ken­si sei­nää reu­nus­ta­van kiin­te­än puu­laa­ti­kos­ton, jon­ka kan­sien al­le mah­tu­vat le­lut ja kir­jat. Laa­ti­koi­den si­sä­puo­lel­la on la­taus­pis­tok­keet pä­deil­le ja kän­ny­köil­le, sit­ten kun sel­lai­sia jos­kus tar­vi­taan.

Van­ho­jen ta­va­roi­den tuu­naus­ta ra­kas­ta­va Chris­ti­na on ke­rän­nyt ko­tiin so­pi­via huo­ne­ka­lu­ja fii­lis­poh­jal­ta.

Las­ten­huo­neen Lun­dia-kir­ja­hyl­lyn Chris­ti­na rai­kas­ti val­koi­sel­la kalk­ki­maa­lil­la sekä nok­ke­lil­la na­ru­ve­ti­mil­lä.

– Kalk­ki­maa­li on suo­sik­ki­ni, sil­lä se on niin
help­po­käyt­töis­tä. Olen hyö­dyn­tä­nyt sitä mel­kein jo­kai­ses­sa huo­nees­sa.

Ai­no­as­taan keit­ti­ön ison as­ti­a­kaa­pin maa­laa­mis­ta Chris­ti­na epä­röi, sil­lä moni va­roit­te­li, et­tä hän vie­lä ka­tui­si van­han an­tiik­ki­kaa­pin al­ku­pe­räi­sen pin­nan tu­ho­a­mis­ta. Vaa­le­a­sä­vyi­nen ju­gend­kaap­pi sai lo­pul­ta kun­ni­a­pai­kan keit­ti­ös­tä.

Tun­nel­ma on tär­kein­tä

Olo­huo­ne on Chris­ti­nan lem­pi­paik­ko­ja. Päi­vän päät­teek­si kel­paa het­kek­si is­tah­taa soh­val­le ihai­le­maan kau­nis­ta huo­net­ta sekä ik­ku­nois­ta tul­vi­vaa vil­liä veh­reyt­tä. Ti­la­na olo­huo­ne oli han­ka­la: pit­kä ja ka­pea, jon­ka pit­käl­lä sei­näl­lä oli ik­ku­noi­ta ja pää­dyis­sä kul­ku­väy­lät.

– Vei­va­sim­me suun­ni­tel­mia mo­neen ot­tee­seen en­nen kuin pää­tim­me teh­dä roh­ke­an rat­kai­sun ja si­joit­taa soh­van poi­kit­tain kul­maan.

Va­lin­ta oli oi­kea, sil­lä hie­man kaa­re­va soh­va toi­kin huo­net­ta lä­hem­mäs ja ti­las­ta tuli tun­nel­mal­li­sem­pi. Kun Chris­ti­na kek­si si­joit­taa soh­van taak­se re­mon­tis­sa tal­teen ote­tun tu­van oven, pie­nes­tä nurk­ka­ti­las­ta tu­li­kin koko huo­neen kat­seen­van­git­si­ja.

Olo­huo­nees­sa, ku­ten koko ta­los­sa, ko­di­kas tun­nel­ma on tär­keä. Yh­den va­lon­läh­teen si­jas­ta ko­dis­sa on usei­ta tun­nel­ma­va­lo­ja.

– Mies jos­kus nau­res­ke­lee­kin, kuin­ka kau­an mi­nul­la me­nee il­tai­sin ai­kaa va­lo­jen sam­mut­ta­mi­seen.

Kos­ken rau­hoit­ta­va tai­ka

Heh­taa­rin rin­ne­tont­ti oli os­to­het­kel­lä luon­non­ti­las­sa. Pi­han tuu­naus on kun­nol­la aloit­ta­mat­ta, sil­lä val­ta­vaa pro­jek­tia ei voi teh­dä vä­hän ker­ras­saan siel­tä tääl­tä. Rik­ka­ruo­hot val­taa­vat ti­lan ta­kai­sin het­kes­sä.

Ki­veys­tä ja ki­vi­pen­ke­rei­tä on ra­ken­net­tu hil­jal­leen. Tont­tia hal­lit­se­vat val­ta­vat vaah­te­rat, kuu­set ja ome­na­puut. Chris­ti­nan toi­veis­sa on hyö­ty­puu­tar­ha, jos­ta per­he voi ke­rä­tä omat he­del­mät, mar­jat ja vi­han­nek­set. Suun­ni­tel­mis­sa on myös te­ras­sin laa­jen­nus ja ke­sä­keit­ti­ön ra­ken­ta­mi­nen.

Vaik­ka kah­dek­san vuot­ta kes­tä­nee­seen ja edel­leen jat­ku­vaan pro­jek­tiin on mah­tu­nut epä­toi­von het­ki­ä­kin, omal­ta ko­ti­o­vel­ta avau­tu­va luon­to jak­saa häm­mäs­tyt­tää joka päi­vä. Vih­reys ja kos­ken rau­hoit­ta­va hu­mi­na sai­vat kier­rok­set alas, kun rak­sal­la vä­lil­lä vä­sy­nei­nä rii­del­tiin­kin. Sil­loin Chris­ti­na kä­ve­li mie­hen­sä kans­sa alas Hiir­kos­ken ran­taan.

– Is­tuim­me myl­ly­pa­don pääl­lä, söim­me eväi­tä ja kat­se­lim­me, kun val­ko­hän­tä­peu­rat tu­li­vat juo­maan jo­es­ta. Sit­ten nou­sim­me ta­kai­sin ta­lol­le sirk­ke­löi­mään ja to­teut­ta­maan unel­maam­me.