Olemme asuneet Suomenlinnassa, 1856 rakennetussa puutalossa vuodesta 1970. Vaimoni Sinikka tämän palokaluston talliksi rakennetun talon oikeastaan pelasti, kun se aiottiin purkaa.

Ko­tim­me on ol­lut täs­sä ta­los­sa 53 vuot­ta. Näi­nä vuo­si­na on töi­tä riit­tä­nyt, pal­jon ti­lauk­sia esi­mer­kik­si met­sä­te­ol­li­suu­del­ta. Toi­mek­si­an­to­jen vuok­si sain jos­kus puun­tai­mia työ­huo­neel­le­ni, ja joi­ta­kin niis­tä is­tu­tin ta­lon eteen, män­ty­jä ja kuu­sia. En­sin niis­tä ha­lut­tiin eroon, mut­ta nyt ne ovat niin mah­ta­via, et­tä ne on suo­jel­tu.

Lem­pi­paik­kam­me on ruo­ka­pöy­dän ää­res­sä olo­huo­nees­sa. Pöy­tä on Ar­ne Ja­cob­se­nin, Piet Hei­nin ja Bruno Maths­so­nin suun­nit­te­le­ma Su­pe­rel­lip­si, tuo­lit ovat van­hem­pie­ni ko­ti­ta­los­ta Säi­ni­öl­tä, Vii­pu­rin pi­tä­jäs­tä. Kun piti läh­teä evak­koon, tuo­lit hei­tet­tiin ju­nan­vau­nuun kuor­man pääl­le.

Ruokapöytä on Arne Jacobsenin Superellipsi, ja vanhat tuolit ovat vanhempieni kotitalosta Säiniöltä, Viipurin pitäjästä. Pöydän ääressä me eniten istumme.

Muu­an tär­keä esi­ne on Oi­va Toi­kan la­si­lin­tu, jon­ka sain toh­to­ri Jen­ni Hau­ki­ol­ta pari vuot­ta sit­ten Ar­mas-fes­ti­vaa­liin liit­ty­vän näyt­te­ly­ni ava­jai­sis­sa Kaa­pe­li­teh­taal­la. Hän sai ko­tiin vie­tä­väk­si ke­hys­te­tyn Norp­pa-ju­lis­teen.

Ik­ku­nas­ta näen iso­jen lai­vo­jen läh­döt ja saa­pu­mi­set. Nyt eh­din kes­kit­tyä mai­se­miin toi­sin kuin kii­reim­pi­nä työ­ai­koi­na. Työ­huo­nee­ni oli aluk­si me­ren puo­lei­ses­sa huo­nees­sa. Mut­ta joka tun­ti tuli jo­kin lai­va, jota piti kat­sel­la, ja aja­tuk­set har­hau­tui­vat. Ha­keu­duin sit­ten töi­hin pi­han puo­len kul­ma­huo­nee­seen, jos­ta ei ole mi­tään nä­kö­a­laa.

Työhuoneeni on pihan puolen kulmahuoneessa. Siellä on ollut hyvä keskittyä ideointiin ja piirtämiseen.

Ko­ko­sim­me vii­me vuon­na näyt­te­lyä Mal­va-mu­se­oon Lah­teen, ja työ­pöy­tä­ni al­ta löy­tyi laa­ti­koit­tain va­lo­ku­via töis­tä ja pro­jek­teis­ta. Poi­ka­ni ka­ve­rei­neen teki val­ta­van seu­lon­ta­työn. Mal­van tam­mi­kuus­sa päät­ty­nyt näyt­te­ly oli­kin suu­rin, mitä töis­tä­ni on kos­kaan jär­jes­tet­ty, voi sa­noa elä­män­työn näyt­te­ly.

Suomenlinnan Ehrensvärd-seura oli jo ollut asiakkaani, kun muutimme tänne. Suunnittelimme yhteistyössä Sinikan kanssa Suomenlinna-julisteen: minä hahmottelin lyijykynällä ja annoin siveltimen vaimolle. Hän veti jokaisen lopullisen viivan.

Olen elä­nyt näin pit­kään, kos­ka olen har­ras­ta­nut kun­toi­lua. Vel­je­ni kans­sa ra­ken­sim­me nuo­ri­na mie­hi­nä ul­ko­han­ka­kak­si­kon ja sou­dim­me sil­lä Hel­sin­gis­tä Tuk­hol­maan. Vuon­na 1949 pol­jim­me tan­de­mil­la Mal­mös­tä Ri­vie­ral­le ja Roo­maan saak­ka. Tämä oli sitä kun­toi­lua sil­loin!

Ruo­ka­va­li­oom­me on vai­kut­ta­nut se, et­tä tän­ne saa­rel­le tul­laan Kaup­pa­to­rin ja sen ka­la­kaup­pi­ai­den kaut­ta. Gast­ro­no­mia on vai­mo­ni Si­ni­kan ra­kas har­ras­tus. Ker­ran, kun hän oli mat­koil­la, lai­toin yl­lä­tyk­sek­si keit­ti­ön kaa­pi­no­viin ison piir­rok­sen: ala­kaa­peis­sa uis­ken­te­lee met­rin pi­tui­nen sam­pi.

Oiva Toikan lasilinnun minulle ojensi lahjaksi tohtori Jenni Haukio käydessään näyttelyni avajaisissa Kaapelitehtaalla kaksi vuotta sitten.