Haa­vei­lin pit­kään erääs­tä 1700-lu­vun ul­ko­ra­ken­nuk­ses­ta, ja sit­ten siir­sim­me sen tal­koo­työ­nä Kris­tii­nan­kau­pun­gin kes­kus­tas­ta pi­ha­pii­riim­me. Pur­ka­mi­ses­ta meni mon­ta vuot­ta pys­ty­tyk­seen, ja hir­ret oli­vat va­ras­toi­tui­na ton­til­lem­me. Oli sit­ten ryh­dyt­tä­vä ko­ko­a­maan, kun hir­sien mer­kin­nät eli ta­lon ko­ko­a­mi­soh­jeet al­koi­vat haa­lis­tua. Muis­tan ra­ken­nus­ta kat­so­es­sa­ni kaik­ki ne ih­mi­set, jot­ka osal­lis­tui­vat sen siir­toon.

20-metrisen ulkorakennuksen siirtäminen oli raskasta, mutta se on tärkeä, koska se suojaa pihapiiriä pohjoistuulelta. Avasin keskelle kahden auton ajoportin, ettei tarvitse nousta availemaan autotallin ovia.

Vie­raam­me huo­maa­vat ai­na ves­san liu­kuo­ven, jon­ka olen pääl­lys­tä­nyt van­ho­jen pel­ti­as­ti­oi­den pa­loil­la. Osa on var­maan Shel­lin tuk­ku­kau­pan ajal­ta. Kun pää­sin pel­tien juot­ta­mi­ses­sa vauh­tiin, en voi­nut lo­pet­taa mo­neen päi­vään. Li­sää pel­ti­purk­ke­ja­kin piti saa­da jos­sain koh­taa, ja ne oli­vat kirp­pa­reil­la hui­keis­sa hin­nois­sa.

Tykkään hirveästi siitä, että ovi on uniikki esine. Sen peltipinta ei mitenkään paranna sen käytettävyyttä. Nykyisin kun ei uskota koristeluun, minä kyllä tykkään tehdä tällaista ekstraa. Pitää olla vähän jotain hämmästyttävää.

Lem­pi­paik­ka­ni on kas­vi­huo­neen edus­tal­la pen­kil­lä, jo­hon osuu aa­mu­au­rin­ko. Kas­vi­huo­ne on oi­ke­as­taan vä­hän kes­ken, ta­ka­o­sas­sa on vain muo­via – se on kuin ku­lis­si! Jul­ki­si­vu on tär­kein. Koko tal­ven kat­son ulos keit­ti­ön ik­ku­nas­ta ja odo­tan, et­tä pian pää­si­si taas is­tus­ke­le­maan ulos.

Puusepän perinteinen taidonnäyte on kaappi. Olen kuvannut siinä viiluintarsialla perheellemme tärkeitä asioita.

Eri­tyi­sen tär­keä ka­lus­te on it­se te­ke­mä­ni kaap­pi, jos­sa olen käyt­tä­nyt mo­nen­lais­ta vii­lu­tek­niik­kaa. Si­sä­puo­lel­la on luuk­ku, jos­sa on Kris­tii­nan­kau­pun­kia ku­vaa­vaa in­tar­si­aa. Ku­vi­ois­sa on mu­ka­na myös vene, joka meil­lä oli sekä Em­ma-lii­ke, jota äi­ti­ni piti pit­kän ai­kaa.

Jim Björni

En luo­pui­si keit­ti­ön saa­rek­kees­ta, sii­tä päi­vä ai­na al­kaa ja sii­hen se lop­puu. Se on oi­kea te­ho­veh­je uu­nei­neen. Esi­mer­kik­si tis­ki­ko­neen tyh­jen­nys on mie­tit­ty vä­hil­lä liik­keil­lä hoi­tu­vak­si. Saa­re­ke on oi­ke­as­taan vä­hän kuin höy­lä­penk­ki puu­se­päl­le, tuo­tan­to­yk­sik­kö.

Sain hienon Karlskona Lampfabrikin öljylampun lahjaksi asiakkaalta, josta on tullut ystäväni. Kun öljylampun sytyttää talvisin, tunnelma on villin hieno.

Sain lah­jak­si mes­sin­ki­sen öl­jy­lam­pun asi­ak­kaal­ta­ni. Tyk­kään sii­tä hir­ve­äs­ti, kos­ka sil­lä on pit­kä his­to­ria ja se liit­tyy tä­hän ih­mi­seen, jos­ta tuli ys­tä­vä­ni. En ole ma­te­ri­a­lis­ti, mut­ta kiin­nos­tun ai­na kau­niis­ta esi­neis­tä ja vaat­teis­ta. Ei pidä unoh­taa sitä jo­ta­kin, joka te­kee het­kes­tä mer­ki­tyk­sel­li­sem­män. Jos vaik­ka ra­ken­taa jo­tain, voi viit­siä va­li­ta kau­niin rat­kai­sun sen si­jaan, et­tä lait­taa sen vain jo­ten­kin. Se on it­sel­le mut­ta myös muil­le ilok­si – pit­kän ai­kaa.