Mar­ras­kuu ei kam­mo­ta mi­nua, sil­lä ta­pa­na­ni on teh­dä pä­te­viä ja so­pi­via las­kel­mia, jot­ka kos­ke­vat va­loa.  Mar­ras­kuun en­sim­mäi­nen päi­vä on 8 tun­tia 40 mi­nuut­tia pit­kä. Yh­tä pit­kä päi­vä on jäl­leen hel­mi­kuun 9. päi­vä­nä en­si vuon­na.

Mut­ta sel­lai­nen on ih­mi­nen et­tä sama va­loi­san ajan mää­rä tun­tuu eri­lai­sel­ta syk­syl­lä ja ke­vääl­lä.

Ikä­vöin he­lei­tä aa­mu­ja ja pit­kiä il­to­ja, kun sy­ty­tän len­keil­le läh­ties­sä­ni va­lot Ham­le­tin ja Ro­me­on val­jai­siin ja puen hei­jas­tin­lii­vit pääl­le, jot­ta nä­kyi­sim­me pi­me­äs­sä. Nyt jo­kai­nen au­rin­gon­sä­de hei­jas­taa hai­keut­ta: luo­pu­mis­ta va­los­ta, läm­mös­tä ja heh­ku­vis­ta vä­reis­tä.

Hel­mi­kuun puo­li­vä­lis­sä, kun päi­vän pi­tuus on täs­mäl­leen sama, va­loa tun­tuu ole­van jo pal­jon.  Sil­loin ajat­te­len, et­tä koh­ta­han tu­lee ke­vät. Päi­vän pi­tuut­ta muu­ten tut­kin esi­mer­kik­si tääl­tä.

Mar­ras­kuu vaa­tii myön­teis­tä ma­te­ma­tiik­kaa

On muu­ta­kin va­loa kuin au­rin­ko. Mie­li tuot­taa va­loa, kun käyt­tää myön­teis­tä ma­te­ma­tiik­kaa.

Las­ku­toi­mi­tus­te­ni yk­sik­kö on viik­ko: mar­ras­kuun alus­sa vain seit­se­män viik­koa jou­luun.

Työ­paik­ka­ni, Koti ja keit­ti­ön toi­mi­tus, on myös sii­tä mie­len­kiin­toi­nen ja kal­tai­sel­le­ni jou­lun ra­kas­ta­jal­le pal­kit­se­va, et­tä mei­dän jou­lum­me on al­ka­nut jo lo­ka­kuun puo­li­vä­lis­sä. Tätä lu­kies­sa­si mi­nu­a­kin ym­pä­röi­vät hen­ki­ses­ti sah­ra­mi­pul­lien, pi­par­ka­kun ja kuu­si­puun tuok­sut.  On myös to­del­la ki­vaa ja­kaa iloa upei­den ku­vien ja tun­nel­mal­lis­ten jut­tu­jen kaut­ta.

Jou­lus­ta taas on vain vii­si viik­koa sii­hen, kun aa­mut al­ka­vat kir­kas­tua. Toki  tun­nus­taa pi­tää, et­tä mi­nul­le tam­mi­kuu on vuo­den kuu­kau­sis­ta jul­min.  Pit­kä ja pi­meä, hyi­nen ja lo­pu­ton. Mut­ta joka vuo­si ta­pah­tuu sama ih­me. Koit­taa se aa­mu, kun va­lon­sä­teet ru­sot­ta­vat met­sän ta­kaa ja pi­ha­tiel­lä koi­rien aa­mu­kä­ve­lyn ai­kaan.

Hetkeä ennen kuin ruska häviää. Valo enteilee jo marraskuuta.

Mar­ras­kuu käs­kee ih­mis­tä­kin le­pää­mään

Sa­no­taan, et­tä ih­mi­nen on sy­dä­mes­sään ko­to­naan sinä vuo­de­nai­ka­na kuin hän on syn­ty­nyt. Minä olen ad­vent­ti­a­jan, mar­ras­kuun lo­pun, lap­si.

Mar­ras­kuus­sa luon­to on mi­nus­ta ih­meel­li­nen. Ma­ta­lal­ta viis­to­na ja kirk­kaa­na tun­keu­tu­va valo vär­jää pui­den run­got ja pal­jaat ok­sat. Ha­vu­pui­hin se maa­laa hie­non sä­vyn.

Mar­ras­kuun vä­rit ovat hie­nos­tu­neet: ok­sien har­maa­ta, puun­run­ko­jen rus­ke­aa ja val­kois­ta, hei­nien him­me­ää kel­lan­rus­kaa. Vil­ja­pel­to­jen sän­gis­sä heh­kuu ok­ra. Kyn­tö­va­ot pal­jas­ta­vat mus­tan­rus­ke­an mul­lan vä­rit. Tai­vas on maal­la ihan mus­ta, tääl­lä kau­pun­gis­sa tum­man­si­ni­nen. Jos­sain en­si­lu­mi las­keu­tuu val­koi­se­na.

Olen sitä miel­tä, et­tä ly­hy­en va­lon vuo­de­nai­ka­na on hyvä ol­la lo­mal­la. Sil­loin saa elää luon­non ryt­mis­sä, sil­lä jat­ku­va pi­me­äs­sä va­el­ta­mi­nen ei ole ki­vaa.

Kynt­ti­löi­tä, lyh­ty­jä, lamp­pu­ja!

Har­va si­sus­tuk­seen ja ko­ris­te­luun liit­ty­vä il­miö on ilah­dut­ta­nut mi­nua niin pal­jon kuin ul­ko­va­lot ja lyh­dyt. Muis­tan ihail­lee­ni 1990-lu­vul­la Eng­lan­nis­sa tal­vi­sia ul­kois­tu­tuk­sia ja lamp­pu­ja, joil­la ne oli ko­ris­tel­tu. Suo­mes­sa ei ol­lut sil­loin mi­tään vas­taa­vaa. Se al­koi tun­tua oi­tis has­sul­ta: meil­lä­hän sitä vas­ta pi­me­ää on, näin pi­täi­si teh­dä tääl­lä­kin!

Tä­nään on on­nek­si toi­sin. Ko­ti­lä­hi­ös­sä­ni pui­den ja pen­sai­den ok­sil­la tuik­ki­vat va­lot. Pi­hois­sa pa­la­vat kynt­ti­lät lyh­dyis­sään. Ny­ky­ään myös ajat­te­len, et­tä va­loa saa jopa ylen­palt­ti­ses­ti. Ei täs­sä hil­lit­tyä ele­gans­sia tar­vit­se ha­kea, vaan kirk­kai­ta vä­läh­dyk­siä pi­me­än kes­kel­le!

Si­säl­lä nau­tis­ke­len va­los­ta eri­tyi­ses­ti keit­ti­ös­sä. Re­mon­tin jäl­keen se lois­taa hy­vän va­lo­suun­nit­te­lun an­si­os­ta kuin ma­jak­ka - ja saa muun ko­din tun­tu­maan pi­me­äl­tä.

Tun­nel­ma­va­los­ta meil­lä huo­leh­di­taan kui­ten­kin ul­ko­na, lam­puin ja lyh­dyin. Elä­vät kynt­ti­lät ja kak­si ber­nin­pai­men­koi­raa huis­ku­hän­ti­neen näet oli­si­vat vaa­ral­li­nen yh­dis­tel­mä olo­huo­nees­sa.