MIKÄ: Vuon­na 1927 ra­ken­net­tu oma­ko­ti­ta­lo, 6 h + keit­tiö + sau­na­o­sas­to, noin 220 m². MIS­SÄ: Ou­lun­ky­läs­sä, Hel­sin­gis­sä. TÄÄL­LÄ ASU­VAT: Mark­ki­noin­ti­pääl­lik­kö, si­sus­tus­suun­nit­te­li­ja Maa­rit Wahl­bom, puo­li­so Han­nu, kol­me ty­tär­tä ja kis­sa.

Harmaa on Maaritille läheisin sisustusväri. Sitä on kaikkialla kodissa. Maarit ei ole verhoihminen, mutta hän päätti, että vanha talo vaatii samettiverhot. Hän ompeli ne itse Vallilan harmaasta sametista. Lepolasseksi avautuva sohva on Askon, tyynyt ovat Mokosta, Vallilasta ja Ikeasta.

Van­haan tyy­liin pi­ha­por­taik­si lai­te­tut luon­non­ki­vet lo­mit­tu­vat va­paas­ti ja te­rä­vä­reu­nai­si­na. Ne ei­vät ole ol­leet si­joil­laan vie­lä niin kau­an, et­tä sa­teet, jää ja lumi oli­si­vat ne si­loit­ta­neet. Nii­den ylä­puo­lel­la rin­tees­sä sei­soo mel­kein ter­ra­ko­tan vä­ri­sek­si maa­lat­tu, man­sar­di­kat­toi­nen puu­ta­lo.

– Talo on ul­koa suo­jel­tu. Alun pe­rin se oli val­koi­nen, nurk­ka­lau­dat kel­ta­mul­la­tut ja kat­to mus­ta. Alu­eel­la on mää­räys, et­tä jul­ki­si­vun tu­lee ol­la läm­min­sä­vyi­nen, Maa­rit Wahl­bom ker­too.

Maksilipastoon Maarit ihastui Mokossa. Sen päällä on Kuubasta tuotu taulu. Puristekristallinen kynttilänjalka on Maaritin ja Hannun häälahja. Musta valaisin on Ikeasta. Tapetti on Designers Guildin.

Maa­rit ja Han­nu et­si­vät van­haa ta­loa eri puo­lil­ta Uut­ta­maa­ta vuo­sien ajan. Vä­häl­tä piti, et­tei per­he muut­ta­nut In­koo­seen. Ai­ko­muk­se­na oli os­taa maa­ta­lo ome­na­tar­hoi­neen ja pe­rus­taa sii­de­ri­ti­la.

– Olem­me kui­ten­kin kau­pun­ki­lai­sia, jo­ten luo­vuim­me aja­tuk­ses­ta. Kaik­ki mikä sopi kuk­ka­rol­le oli lii­an kau­ka­na. Tämä talo tuli kuin puun ta­kaa. Se oli pit­kään kau­pan, ja hin­ta al­koi las­kea so­pi­van tun­tui­sek­si. Lap­suu­den­ko­ti­ni si­jait­see muu­ta­man sa­dan met­rin pääs­sä, mut­ta pa­luu Ou­lun­ky­lään oli sat­tu­maa, Maa­rit muis­te­lee.

Ruokahuoneen pitkän pöydän päissä on kierrätystuolit, jotka saavat näyttää vanhoilta ja kuluneilta.

SEIT­SE­MÄN ETEI­SEN TALO

Wahl­bo­mit muut­ti­vat vuon­na 1927 ra­ken­net­tuun hir­si­ta­loon 2006. En­sim­mäi­nen omis­ta­ja ra­ken­nut­ti ta­lon ja al­koi sit­ten vuok­ra­ta sitä. 1960-lu­vul­la sii­nä oli nel­jä asun­toa.

Ruokahuoneen pitkän pöydän ympärille mahtuu isompikin joukko. Kesäksi matot otetaan pois lattialta. Ruokapöydällä on virolaisen Helinä Tilkin eläinaiheisia astioita. Koristeellinen peili on Sokoksesta.

Edel­li­set omis­ta­jat oli­vat asu­neet ta­los­sa 30 vuot­ta, mut­ta vie­lä Wahl­bo­mien muut­ta­es­sa ylä­ker­ras­sa­kin oli keit­tiö. Etei­nen oli ja­et­tu kah­teen si­sään­käyn­tiin, toi­nen ylä- ja toi­nen ala­ker­taa var­ten.

– Asum­me ta­los­sa, jos­sa on seit­se­män eteis­tä, jo­ten ne­li­öis­tä me­nee ai­ka pal­jon nii­hin, Maa­rit nau­rah­taa.

Maarit halusi liedestä ja liesituulettimesta näyttävän kokonaisuuden. Taustan vedenvihreä lasimosaiikki on Laattapisteestä. Kaasuliesi on Smegin. Tapettitalon tapetti on Maaritin suosikki. – Tiesin jo monta vuotta etukäteen, että haluan sen johonkin. Avohyllyt Maarit ja Hannu tekivät itse. Arkiastiat säilytetään hyllyillä, eivätkä ne ehdi pölyyntyä.

Muu­ton ai­kaan kes­kim­mäi­nen ker­ros oli kuta-kuin­kin val­mis. Kel­la­riin ra­ken­ne­tut pe­su­ti­lat ja ko­din­hoi­to­huo­ne saa­tiin käyt­töön kah­den vuo­den ku­lut­tua. Vä­lil­lä is­ki re­mont­ti­vä­sy­mys, mut­ta sit­ten on taas jat­ket­tu pala pa­lal­ta. Vii­me ke­sä­nä val­mis­tui ka­tet­tu per­go­la.

– En ha­lun­nut pro­jek­tia si­nän­sä, mut­ta olen ihas­tu­nut van­haan ra­ken­nus­ta­paan, joka on kes­tä­vä ja tai­do­kas. Kaik­ki vuon­na 1927 ra­ken-

net­tu on ter­vet­tä ja eh­jää. Kaik­ki 1960–1970-lu­vuil­la kor­jat­tu oli la­hoa ja lä­pi­mä­tää.

Keittiössä on Ikean saarnikaapistot. Maarit panosti Smegin kodinkoneisiin. Työtaso on tammea.

YL­LÄ­TYS­TEN MÄÄ­RÄ HÄM­MÄS­TYT­TI

Re­mon­tis­sa säh­köt, vesi ja put­ket uu­sit­tiin. Muu­ten sääs­tet­tiin kaik­ki mah­dol­li­nen. Lat­ti­at ovat osin uu­sia, osin van­ho­ja. Keit­ti­ös­sä ja kes­ki­ker­rok­sen ves­sas­sa pil­kah­taa tum­ma hir­si­sei­nä. Si­sä­o­vet ja ik­ku­nat ovat al­ku­pe­räi­siä. Maa­ri­tin mie­les­tä kau­niit ruu­tuik­ku­nat ovat ta­lon sie­lu. Lat­ti­oi­den ja ik­ku­nan­po­kien maa­li saa hil­seil­lä.

Mansardikattoinen talo on rakennettu vuonna 1927. Myös yläkerran huoneissa on komeasti korkeutta.

Maa­rit ja Han­nu tie­dos­ti­vat, et­tä van­has­sa ta­los­sa tu­li­si eteen yl­lä­tyk­siä.

– Em­me kui­ten­kaan tien­neet, kuin­ka pal­jon nii­tä voi ol­la! Las­kim­me tie­tyn re­mont­ti­bud­je­tin, mut­ta se riit­ti vain suu­pa­lak­si. Jos oli­sim­me vain avan­neet kai­ken ja ra­ken­ta­neet uu­sik­si, oli­sim­me sel­vin­neet vä­hem­mäl­lä ajal­la ja ra­hal­la. Yk­si kip­si­le­vy­sei­nä on ra­ken­net­tu. Sitä en ha­lu­ai­si edes tun­nus­taa, sil­lä se ei kuu­lu tä­hän ta­loon.

Makuuhuoneen kakluuni lienee 1800–1900- lukujen vaihteesta. Se on tuotu taloon rakennusvaiheessa 1927, ja se toimii yhä. Maaritin ja Hannun muuttaessa talon puuvarastossa oli kaksi tuolia polttopuiksi heitettyinä. Maarit kunnostutti ja verhoilutti tuolit Vallilan kankaalla.

SA­LA­PE­RÄI­SIÄ OVIA

Van­ha talo tun­tuu in­hi­mil­li­sel­tä. Huo­neet ovat suh­teel­li­sen pie­niä ja kier­tä­vät kes­kus­muu­rin ym­pä­ri. Siel­lä tääl­lä on sa­la­pe­räi­sen nä­köi­siä ovia, jois­ta joku joh­taa va­ras­toon, joku ko­me­roon, joku toi­seen ti­laan. Ei ih­me, et­tä lap­set ra­kas­ta­vat ta­loa ja et­tä vie­raat jos­kus ek­sy­vät vaik­ka­pa ves­sa­mat­kal­la.

Hästensin iso vuode on Maaritin ja Hannun ensimmäinen yhteinen hankinta.

– Ko­tim­me on su­pe­re­pä­käy­tän­nöl­li­nen ei­kä sil­lä ole mi­tään te­ke­mis­tä ny­ky­a­jan toi­min­nal­li­suu­den kans­sa. Van­haa ta­loa täy­tyy lä­hes­tyä ai­van toi­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta. Päi­vit­täi­ses­sä elä­mäs­sä tämä talo on haas­te­vii­dak­ko. Meil­le tämä kui­ten­kin toi­mii, em­me­kä edes huo­maa pik­ku pul­mia. Tämä on ihas­tut­ta­va ja haus­ka koti!

Keskikerroksen vessaan mennään 1800-luvun ovesta, joka on hankittu Varaosapankista. Allas-taso on Kvikin, wc-istuin Gustavsbergin ja hana Oraksen Alessi-sarjaa.

SI­SUS­TA­JAK­SI MUT­KIEN KAUT­TA

Maa­rit pyr­ki jo yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten jäl­keen opis­ke­le­maan si­sus­tu­sark­ki­teh­tuu­ria Tai­de­te­ol­li­seen kor­ke­a­kou­luun, mut­ta pää­tyi mark­ki­noin­ti­a­lal­le. Hän oli in­to­hi­moi­ses­ti kiin­nos­tu­nut si­sus­tuk­ses­ta pal­jon en­nen kuin sii­tä kas­voi il­miö myös Suo­mes­sa.

– En­nen si­sus­tus­buu­mia mi­nua pi­det­tiin vä­hän ou­to­na. Seu­ra­sin alan jul­kai­su­ja ja ul­ko­mai­sia leh­tiä ja aloin vai­kut­taa asi­an­tun­ti­jal­ta. Mi­nus­ta ke­hit­tyi tut­ta­va­pii­ris­sä si­sus­tus­suun­nit­te­li­ja, vaik­ken sitä ol­lut­kaan. Sit­ten opis­ke­lin si­sus­tus­suun­nit­te­li­jak­si AJK-ins­ti­tuu­tis­sa työn ohel­la.

Nuorimman tyttären soppi erotettiin yläkerran oleskelutilasta hyllyin. Kaunis tapetti on Birger Kaipiaisen Kiurujen yö. Vuode on kirpputorilöytö, muut kalusteet Ikeasta.

Täl­lä het­kel­lä Maa­rit työs­ken­te­lee va­kuu­tu­sa­lal­la ja te­kee jon­kin ver­ran si­sus­tuk­sia.

– Kuun­te­len kai­ken­lai­sia toi­vei­ta, jo­ten olen suun­ni­tel­lut sekä su­per­mo­der­ne­ja et­tä pe­rin­tei­siä ko­te­ja.

Yläkerran perällä odottaa yllätys, koko talon levyinen huone. Sen etuosassa on keskimmäisen tyttären soppi ja perällä tyttöjen olohuone. Sohvan tehtävä on istuttaa viisi ihmistä. Tapetit ovat Econ. – Tämä on ainoa huone, jossa laitoin tapetin alle ensin pinkopahvit. Ne oli tarkoitus laittaa kaikkialle, mutta luovuin siitä työläyden vuoksi, vaikka työ olikin hauskaa.

SE­KOI­TAN, KIER­RÄ­TÄN JA RA­KAS­TUN

Maa­rit ar­vos­taa hy­vää kä­si­työ­tä ja luon­non­ma­te­ri­aa­le­ja niin ka­lus­teis­sa kuin teks­tii­leis­sä­kin. Si­sus­tuk­ses­sa on laa­duk­kai­ta yk­si­tyis­koh­tia, joi­hin on ha­lut­tu pa­nos­taa, ku­ten Sme­gin ko­din­ko­neet keit­ti­ös­sä ja Orak­sen Ales­si-ha­nat. Nii­den rin­nal­la on Ike­an edul­li­sia kaa­pis­to­ja ja al­tai­ta. Ker­rok­sel­li­suus on oleel­lis­ta, mut­ta niin, et­tä si­sus­tuk­ses­sa säi­lyy tä­män päi­vän tun­tu.

Kallioisella tontilla viihdytään kesällä niin perheen kuin ystävienkin kanssa.

Maa­rit ker­too ys­tä­vien op­pi­neen soit­ta­maan hä­nel­le, jos heil­lä sat­tuu ole­maan ta­va­roi­ta, jois­ta he ha­lu­a­vat pääs­tä eroon.

– Oma tyy­li­ni on se­koit­taa tosi pal­jon asi­oi­ta. Kier­rä­tys on mi­nul­le vah­va mo­ti­vaat­to­ri. Ra­kas­tun ta­va­roi­hin en­kä voi luo­pua niis­tä. Usein jou­dun kek­si­mään ta­va­roil­le uu­den elä­män, kos­ka nii­tä ei voi lait­taa pois­kaan. Esi­neet ovat kuin hah­mo­ja. Niil­lä on his­to­ria, ja ne kul­ke­vat mu­ka­nam­me. Sie­lun­mai­se­maa­ni ei kuu­lu lait­taa kaik­kea uu­sik­si.

Iha­nia ovat myös ruo­kaan liit­ty­vät asi­at. Tyt­tä­ret et­si­vät re­sep­te­jä, van­hem­mat hank­ki­vat raa­ka-ai­neet, ja ruo­ka val­mis­te­taan yh­des­sä, vii­den ko­kin voi­min.

– Tyk­kään myös sii­tä, et­tä ky­läil­lään ja meil­lä käy vie­rai­ta. So­si­aa­li­nen elä­mä on ai­na ol­lut meil­le mer­ki­tyk­sel­lis­tä.