En­sin nä­kyy kau­as: olo­huo­neen sei­nän ko­koi­sen ik­ku­nan kaut­ta pui­den lat­vo­ja ja pa­la­nen tai­vaan­ran­taa jou­lu­kuun ly­hy­es­sä va­los­sa. Sit­ten kuu­luu Lou­is Armst­ron­gin ais­til­li­nen, kä­heä ää­ni, joka lau­laa Val­kois­ta jou­lua. Mu­siik­ki ei kui­ten­kaan tule olo­huo­neen ko­me­as­ta vin­ta­ge-vi­nyy­li­le­vy­soit­ti­mes­ta, vaan Spo­ti­fys­tä.

An­na­lee­na, Tuo­mas, El­me­ri ja Nooa Hä­mä­läi­sen ko­to­na jou­lua jo odo­te­taan. Su­kua saa­puu An­na­lee­nan ko­toa Jur­vas­ta mu­ka­naan jou­lu­ruo­kia, eri­tyi­ses­ti An­na­lee­nan isän, Jari Ha­ko­lan, te­ke­miä imel­let­tyä pe­ru­na­laa­tik­koa ja si­nap­pia, joi­ta il­man jou­lua ei tule. Jou­lu­puk­ki tuo lah­jat lap­sil­le – ja tuli muu­ten sil­loin­kin, kun su­vus­sa ei ol­lut pik­kui­sia.

Ko­din An­na­lee­na lait­taa jou­lui­sak­si pe­rin­tei­ses­ti.

– Pi­dän jou­lun­pu­nai­ses­ta ja mes­sin­gis­tä. Vä­hän kul­taa saa ol­la. Kuk­kia ja kynt­ti­löi­tä on pal­jon. Ko­tim­me on muu­ten­kin tun­nel­mal­li­nen, jo­ten tän­ne on help­poa luo­da jou­lun hen­ki.

Ai­don met­sä­kuu­sen ovat ko­ris­tel­leet äi­ti ja kuu­si­vuo­ti­as El­me­ri yh­des­sä. Lap­sen kä­den­jäl­ki saa nä­kyä.

Ha­lu­sin pe­las­taa elä­män­työn

Tämä jou­lu on per­hees­sä va­loi­sa, sil­lä per­hey­ri­tys Ha­ko­la, jon­ka luo­va­na joh­ta­ja­na An­na­lee­na työs­ken­te­lee, elää par­hai­ta ai­ko­jaan sit­ten 1970-lu­vun.

– Kuu­ti­sen vuot­ta sit­ten isä­ni Jari oli pis­tä­mäs­sä lap­pua luu­kul­le, kun alal­la meni niin huo­nos­ti. En ol­lut päät­tä­nyt, et­tä läh­ti­sin jat­ka­maan per­hey­ri­tys­tä, mut­ta en voi­nut kat­soa vie­res­tä, kun hä­nen elä­män­työn­sä oli va­lu­mas­sa huk­kaan.

An­na­lee­na opis­ke­li Aal­to-yli­o­pis­ton tai­tei­den ja suun­nit­te­lun kor­ke­a­kou­lus­sa muo­toi­li­jak­si, pää­ai­nee­naan teks­tii­li­suun­nit­te­lu ja si­vu­ai­nei­na huo­ne­ka­lu­suun­nit­te­lu ja si­sus­tu­sark­ki­teh­tuu­ri. Mais­te­ri­vai­hees­sa hän opis­ke­li Aal­to-yli­o­pis­tos­sa kan­sain­vä­lis­tä muo­toi­lu­joh­ta­mis­ta. Kaik­ki opit ovat tul­leet tar­pee­seen. Teks­tii­li­puo­lel­la hän op­pi mal­lis­to­a­jat­te­lua, Aal­los­sa mark­ki­noin­tia.

Olohuonetta hallitsee Hakolan Woody-saarnipöytä. Pinnatuolit on valmistettu Jurvassa käsityönä.

Mari Lahti

Isän unel­mat täyt­tyi­vät

An­na­lee­na ko­ros­taa, et­tä Ha­ko­lan brän­di on ai­na ol­lut kun­nos­sa. Hä­nen paap­pan­sa Ee­ro Ha­ko­la pe­rus­ti yri­tyk­sen 1960-lu­vul­la, ja se oli tun­net­tu laa­tu­soh­vien val­mis­ta­ja.

Pe­rin­tei­ses­ti Ha­ko­la myi ka­lus­tei­taan huo­ne­ka­lu­liik­keil­le, mut­ta nyt syn­tyi aja­tus omas­ta myyn­ti­ka­na­vas­ta suo­raan ku­lut­ta­jal­le. Verk­ko­kaup­pa avat­tiin 2014, ja mal­lis­toa laa­jen­net­tiin. Sii­tä nou­su läh­ti pik­ku­hil­jaa.

– Isä­ni sa­noo, et­tei voi­nut us­koa täl­lai­sen päi­vän tu­le­van. Hä­nen unel­man­sa ovat täyt­ty­neet. Hä­nel­le on sy­dä­men asia, et­tei ole tar­vin­nut ir­ti­sa­noa vä­keä. Nyt työ on pal­kin­nut.

Myös An­na­lee­na on ele­men­tis­sään. Hän ei pidä it­se­ään niin­kään tuo­te­suun­nit­te­li­ja­na kuin ko­ko­nai­suuk­sien te­ki­jä­nä. Hän­tä on ai­na kiin­nos­ta­nut, mi­ten tuo­te mark­ki­noi­daan.

Mo­der­nis­min hel­mi

Har­mo­ni­nen ko­ko­nai­suus on myös per­heen koti. Siel­lä Os­mo La­pon (1927–) 1960-lu­vun ark­ki­teh­tuu­ri ja An­na­lee­nan ja Tuo­mak­sen 2010-lu­vul­la suun­nit­te­le­ma si­sus­tus pu­hu­vat sa­maa le­vol­lis­ta, käy­tän­nöl­lis­tä kiel­tä.

1960-lu­vun ark­ki­teh­tuu­ris­sa An­na­lee­naa ja Tuo­mas­ta vie­hät­tä­vät ti­lan­käyt­tö sekä ai­dot ma­te­ri­aa­lit tii­li ja puu, jot­ka saa­vat ol­la esil­lä.

Asun­non poh­ja toi­mii tä­nä­kin päi­vä­nä. Mit­ta­kaa­va on väl­jä ja il­man­suun­nat mie­tit­ty tar­kas­ti. Ma­kuu­huo­neet avau­tu­vat poh­joi­seen, oles­ke­lu­ti­lat ete­lään ja län­teen. Olo­huo­nee­seen liit­tyy suo­jai­sa ja läm­min at­rium­te­ras­si, joka on ke­säl­lä kuin yli­mää­räi­nen huo­ne.

– Mo­der­nis­mis­sa on hie­noa myös se, et­tä ul­ko­ti­la tu­lee osak­si si­sä­ti­laa. Tääl­lä ei tar­vi­ta tau­lu­ja, kun luon­to te­kee vaih­tu­van tai­de­näyt­te­lyn. Ra­kas­tam­me yli kai­ken ik­ku­nan ta­ka­na nä­ky­viä van­ho­ja män­ty­jä, An­na­lee­na ker­too.

Myös si­säl­lä nä­kee kau­as. Sveit­si­läis­syn­tyi­nen mo­der­nis­min ura­nuur­ta­ja, ark­ki­teh­ti
Le Cor­bu­sier (1887–1965) ja hä­nen op­pin­sa ti­lo­jen jat­ku­vuu­des­ta ovat in­noit­ta­neet La­pon ikä­pol­ven ark­ki­teh­tuu­ria. Täs­sä ko­dis­sa huo­neis­ta toi­seen joh­ta­vien sei­nien ylä­o­sat ovat la­sia. Näin asun­non lin­jat jat­ku­vat es­teet­tä.

Ei kan­na­ta yli­re­mon­toi­da

Olo­huo­nees­sa on ik­ku­na­pin­taa lat­ti­as­ta kat­toon. Tun­nel­ma on sil­ti ko­di­kas, kun lat­ti­at ovat puu­ta ja pit­kä sei­nä pu­na­tiil­tä. Ka­tos­sa on al­ku­pe­räi­nen män­ty­pa­nee­li. Pu­na­tii­li­sei­nät An­na­lee­na ja Tuo­mas mei­na­si­vat en­sin maa­la­ta val­koi­sik­si.

– Enää em­me mis­sään ni­mes­sä maa­lai­si mi­tään val­koi­sek­si! Ai­na kun ky­sy­tään vink­ke­jä, ke­ho­tan ih­mi­siä asu­maan het­ken, jot­ta he ei­vät suot­ta yli­re­mon­toi­si ko­ti­aan, An­na­lee­na to­te­aa.

Koko asun­nos­sa on ol­lut ve­si­kier­toi­nen lat­ti­a­läm­mi­tys 1960-lu­vul­ta saak­ka.

– Lat­ti­a­läm­mi­tyk­sen ar­voa em­me ym­mär­tä­neet en­nen kuin ase­tuim­me tän­ne. Nyt osaam­me ar­vos­taa sitä. Pien­ten las­ten kans­sa olem­me lat­ti­al­la tosi pal­jon, An­na­lee­na nau­rah­taa.

Si­sus­tu­sa­jat­te­lun­sa An­na­lee­na ker­too op­pi­neen­sa ai­em­mas­sa työs­sään Ar­te­kin si­sus­tus­suun­nit­te­li­ja­na. Ko­tiin han­ki­taan ka­lus­tei­ta lop­pu­e­lä­mää var­ten. Tun­nel­mia voi vaih­taa pie­ne­si­neil­lä ja teks­tii­leil­lä.

– Huo­maan kat­so­va­ni pal­jon Vil­la Mai­re­an si­sus­tus­ta miet­ties­sä­ni omaa ko­ti­a­ni. Luon­nol­li­set sä­vyt toi­mi­vat poh­ja­na kai­kel­le muul­le.

Tuo­mas on kui­ten­kin per­hees­sä se käy­tän­nöl­li­sem­pi si­sus­ta­ja, An­na­lee­na leik­ki­väm­pi. An­na­lee­nan rak­kaus va­lai­si­miin nä­kyy kaik­ki­al­la ko­dis­sa. Ei­kä lam­pun tar­vit­se va­lais­ta­kaan pal­jon, jos valo on kau­nis­ta.

Lu­mi­sa­de­kin on kau­nis­ta

Aset­tu­mi­nen Es­poo­seen on tut­tu ta­ri­na per­heen ja ti­lan tar­peen kas­va­mi­ses­ta. Hel­sin­gin kes­kus­tas­sa pit­kään asu­nut pari et­si uut­ta ko­tia yli vuo­den. An­na­lee­na ja Tuo­mas pi­tä­vät 1960-lu­vun ark­ki­teh­tuu­ris­ta.

– Kun as­tuim­me si­sään, tie­sim­me, et­tä tämä se on. Päi­vää­kään em­me ole ka­tu­neet.

Työ­mat­kat Hel­sin­gin kes­kus­taan as­kar­rut­ti­vat aluk­si, mut­ta nyt tun­tuu sil­tä, et­tä koti on tur­va­sa­ta­ma. Kos­ka lap­set ovat pie­niä, per­he viet­tää pal­jon ai­kaa ko­to­na. Sik­si sii­tä on ha­lut­tu teh­dä viih­tyi­sä.

Olo­huo­neen pit­kän pöy­dän ää­res­sä si­jait­see ta­val­li­ses­ti myös An­na­lee­nan etä­työ­pis­te, vaik­ka työ­huo­ne­kin on ole­mas­sa. Mut­ta vain olo­huo­nees­ta nä­ky­vät män­nyt ja tai­vas.

– Mai­se­ma on pa­ras­ta. Ke­säl­lä on kuin asui­sim­me maal­la. Tal­vel­la lumi te­kee luon­nos­ta iha­nan. Myös lu­mi­sa­de on tääl­lä kau­nis­ta.