Kiinalainen posliiniastiasto, jota isoäitini vaali, koska sen kupista oli juonut presidentin puoliso Ellen Svinhufvud.

Meil­le saa­pu­es­saan ih­mi­set usein sa­no­vat, et­tä on­pa teil­lä iha­na van­ha talo, on­pa pal­jon tai­det­ta. Myös se on kuu­lem­ma kiva, et­tä vie­rail­le tar­joil­laan usein tee­tä. Meil­lä on­kin mo­nia van­ho­ja tee­kup­pe­ja. Löy­sin yh­den tee­ku­pin al­ta vit­rii­nis­tä tai­tel­lun pa­pe­ri­la­pun, jo­hon iso­äi­ti­ni oli kir­joit­ta­nut: ”Tätä as­ti­as­toa on käy­tet­ty ai­no­as­taan sil­loin, kun pre­si­den­tin rou­va El­len Svin­huf­vud oli vie­rai­lul­la 20.9.1934.”

Vaimoni löysi purkutalosta korkean peilin. Ajattelimme, että pitäähän näin kaunis kaluste saada mahtumaan meille.

Ka­lus­teem­me ovat pää­o­sin edel­lis­ten su­ku­pol­vien hank­ki­mia. Vai­mo­ni löy­si kor­ke­an pei­lin erään ta­lon pur­ku­työ­maal­ta. Siel­tä otim­me tal­teen myös Suo­men ai­o­tul­le ku­nin­kaal­le teh­dyn työ­pöy­dän ja tuo­lit. Hes­se­nin prins­si Fried­rich Karl ei lo­pul­ta eh­ti­nyt edes käy­dä Suo­mes­sa.

1600-luvun tammisella barokkipöydällä on Hagalundin alueen kartta vuodelta 1936 ja isoisäni äidin vieraskirja, josta on ollut apua, kun teen tutkimusta kartanon historiasta. Vieraskirja alkaa vuodesta 1921.

Si­sus­tus­fi­lo­so­fi­a­ni on, et­tä olen vain yk­si lenk­ki pit­käs­sä ket­jus­sa. Sen mitä tän­ne han­kin, on ol­ta­va laa­du­kas­ta, tyy­lin ja käyt­tö­tar­koi­tuk­sen puo­les­ta so­pi­vaa ja yleen­sä käy­tet­tyä tai an­tiik­kia. Han­kin ba­rok­ki­pöy­dän Ha­gels­ta­mil­ta ke­sä­paik­kaa var­ten, mut­ta toin sen en­sin ko­tiin odot­ta­maan kul­je­tus­ta. Sit­ten hi­vu­tin sen pik­ku­hil­jaa työ­huo­nee­seen, jos­sa tar­vit­tiin tois­ta pöy­tää tie­to­ko­ne­pöy­dän li­säk­si.

Nuorimmaisemme nukkuu päästävedettävässä sängyssä, jonka ostimme Tori.fi:stä, samoin kuin pulpetin.

Uu­sim­me hil­jat­tain las­ten­huo­neen ta­pe­tin. Re­mon­toi­mi­nen ja en­ti­söin­ti ete­ne­vät ai­na, kun muil­ta töil­tä jää ai­kaa. Ha­lu­an säi­lyt­tää van­hat huo­neet pit­käl­ti sel­lai­si­na kuin ne ovat ai­na ol­leet. Isoi­sä­ni isä viet­ti tääl­lä ke­siä jo 1900-lu­vun alus­sa, ja kar­ta­no tuli isoi­säl­le va­ki­tui­seen käyt­töön 1921 hä­nen tä­tin­sä Fan­ny Si­neb­ryc­hof­fin kuol­tua. Ha­ga­lun­din kar­ta­no oli al­ku­jaan yk­si Si­neb­ryc­hof­fien mo­nis­ta ke­sän­viet­to­pai­kois­ta.

Kirjat ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Herrgårdar i Finland -teosta tulee edelleen usein selailtua.

Rak­kai­ta asi­oi­ta tääl­lä on hy­vin pal­jon, ja eri­tyi­ses­ti ra­kas­tan kir­jo­ja. Jos jo­ta­kin sai­si toi­voa, ha­lu­ai­sin ar­kis­tol­le eril­li­sen huo­neen. Kuu­lin, mitä kaik­kea ai­neis­toa iso­äi­ti­ni oli ai­koi­naan hä­vit­tä­nyt, ja nyt kun teen tut­ki­mus­ta täs­tä kar­ta­nos­tam­me, olen sii­tä har­mis­sa­ni.

Eteisen maalauksessa on talomme väkeä 1960-luvulla: isoäitini Greta, isoisäni Arne, tätini Carita ratsailla sekä isäni Patrik. Pihapiiriä vartioi saksanpaimenkoira niin kuin tänä päivänäkin. Håkan Brunberg maalasi teoksen vuonna 1961.

Pa­ras tapa ren­tou­tua on, kun ot­taa ku­pil­li­sen hy­vää tee­tä kir­jas­to­huo­neen soh­val­le. Jo­kin hyvä ark­ki­teh­tuu­ri­kir­ja kä­teen ja klas­sis­ta mu­siik­kia soi­maan.