Suuressa tuvassa vanha talo kohtaa modernin taiteen ja Lappi Aasian.

Mari Lahti

Di­mis on saa­men kiel­tä ja tar­koit­taa ke­syä ja peh­me­ää. Ke­syä ei Ti­mis­jär­ven van­hal­la po­ro­ti­lal­la ole tä­nään mi­kään, vaik­ka pääl­li­sin puo­lin kol­men har­maan ta­lon pi­ha­pii­ri näyt­tää rau­hai­sal­ta. Tuu­li pu­hal­taa ki­pak­ka­na vii­ma­na jär­vel­tä yli met­ris­ten ki­nos­ten ja päin met­sän­reu­naa.

Anu Pen­tik seu­raa her­ke­ä­mät­tä ku­vaus­suun­nit­te­li­jan ja va­lo­ku­vaa­jan työ­tä. Het­kes­sä hän on val­mis aut­ta­maan tai ko­kei­le­maan jo­ta­kin uut­ta. Pu­he­lin soi vä­hän vä­liä. Anu so­pii ta­paa­mi­sia ja sää­tää ai­ka­tau­lu­ja. Hel­sin­gin Tai­de­hal­lin ke­vään 2017 näyt­te­ly oli jät­ti­me­nes­tys. Töi­tä os­tet­tiin pal­jon, ja näyt­te­ly poi­ki ti­laus­töi­tä.

Koh­ta pi­haan kaar­taa Topi Pen­ti­käi­nen. Au­tos­ta pel­mah­ta­vat kol­me koi­raa, sak­san­sei­so­ja Doo­ris ja un­ka­rin­vizs­lat Bel­la ja Lila.

– Topi ja ty­töt tu­li­vat, Anu sa­noo läm­pöä ää­nes­sään ja hymy vä­läh­tää.

Ta­lon ylä­ker­ras­sa, rap­pus­ten pääs­sä si­jait­se­va si­ka­ri­nurk­ka­kin saa heti uu­den mer­ki­tyk­sen, kun Anu ker­too:

– Joka lau­an­tai kel­lo vii­si­tois­ta meil­lä on To­pin kans­sa SSS. Se tar­koit­taa sau­naa, si­ka­ria ja seu­rus­te­lua. Se on mei­dän yh­teis­tä, kah­den­kes­kis­tä ai­kaam­me.

Anu ja Topi koristelevat pientä kuusta eteiseen seuranaan unkarinvizslat Lila ja Bella. Ison keramiikkakupin on suunnitellut Suku Park. Eteläkorealainen Park työskenteli Pentikin taiteellisena johtajana 1984-87, ja palasi Posiolle viettämään eläkevuosia.

Mari Lahti

Topi Pentikäinen harrastaa vanhojen talojen ostamista ja kunnostamista. Timisjärvi taitaa olla suurin hankinta. Isännän kanssa kulkevat aina tytöt, saksanseisoja Dooris sekä unkarinvizslat Bella ja Lila.

Mari Lahti

Kur­ki­hir­si kuo­li vuon­na 1810

Val­ta­vas­sa pir­tis­sä voi ko­kea his­to­ri­an 1400-lu­vul­ta tä­hän päi­vään. Fak­tat sel­vi­ä­vät kah­des­ta To­pin kir­joit­ta­mas­ta kir­jas­ta ja saa­vat li­sä­maus­tet­ta hä­nen ker­to­mis­taan mauk­kais­ta ta­ri­nois­ta.

Pir­tin muh­ke­an kur­ki­hir­ren puu al­koi kas­vaa 1470–75 ja kuo­li 1810, ar­vi­oi Ro­va­nie­men met­sän­tut­ki­mus­lai­tos.

– Voi­si sa­noa, et­tä se kelo on kaik­kien mui­den pui­den äi­ti, Topi poh­tii.

Etei­sen sei­näl­le on ri­pus­tet­tu isot kais­ta­leet tuoh­ta, jota löy­tyi met­ri­kau­pal­la ta­lon mul­tiuk­ses­ta eli mul­ta­e­ris­tees­tä. Tuoh­ta käy­tet­tiin met­rin pak­sui­sen mul­ta­e­ris­teen ja hir­ren vä­lis­sä suo­jaa­mas­sa puu­ta kos­teu­del­ta.

Paik­ka on alun pe­rin kruu­nun­ti­la. Ti­mis­jär­ven po­roi­sän­tä os­ti sen Ve­nä­jän tsaa­ril­ta, ja talo val­mis­tui vuon­na 1862. Se oli Po­si­on suu­rin.

– Ja sel­lai­nen, et­tä ta­loon mi­ni­äk­si tul­lut Ma­ria sa­noi: ”Saa ajaa he­vos­reel­lä vuo­ro­kau­den, en­nen kuin vas­taan tu­lee toi­nen sa­man­moi­nen”, Topi ker­too.

Vihreänturkoosi arkku on Rajastanin alueelta Intiasta. Kynttilänjalat ovat Anun suunnittelemat. Maalaus on posiolaisen Paula Suomisen tekemä.

Mari Lahti

Anu on suunnitellut yläkertaan vievät portaat. Puuportaisiin yhdistyy kaunis moderni lasikaide. Jokainen Timisjärvellä työskentelevä taiteilija jättää "käyntikorttinsa" ja nimikirjoituksensa portaisiin. Maalaus on Iiris Pentikäisen.

Mari Lahti

Tu­li­pa­lo sam­mu­tet­tiin me­hul­la

La­pin so­das­sa sak­sa­lai­set sy­tyt­ti­vät pa­e­tes­saan pir­tin puu­soh­van tu­leen. On­nek­si suo­ma­lai­set so­ti­laat oli­vat jo kin­te­reil­lä. He eh­ti­vät sam­mut­taa lie­kit tu­van lat­ti­an al­la si­jain­neen me­hu­kel­la­rin me­huil­la ja hil­loil­la. Etei­sen vas­tai­ses­sa hir­si­sei­näs­sä on yhä tum­mu­nut koh­ta muis­tut­ta­mas­ta pa­lon alus­ta.

Jos­sa­kin vai­hees­sa ta­lon omis­ti kol­me vel­jes­tä, ja se ai­ot­tiin sa­ha­ta kol­meen osaan. Ei sit­ten sa­hat­tu. Yk­si vel­jes, Lau­ri, asui ta­los­sa 1970-lu­vul­le as­ti. Sen jäl­keen talo siir­tyi hä­nen tyt­tä­rel­leen Tar­ja Ti­mis­jär­vel­le, joka oli ti­lan vii­mei­nen asu­kas.

To­pin har­ras­tus os­taa ja kun­nos­taa van­ho­ja ta­lo­ja on Po­si­ol­la laa­jal­ti tie­dos­sa. Ei siis ol­lut ih­me, et­tä Tar­ja Ti­mis­jär­vi pyy­si To­pia käy­mään pai­kal­la ja tar­jo­si ti­laa os­tet­ta­vak­si. Vain niin voi­tai­siin pe­las­taa yli sa­ta­vuo­ti­as talo, joka oli seu­dun ai­no­a­na sel­vin­nyt La­pin so­das­ta.

Kaup­pa­kir­jat teh­tiin jou­lu­kuus­sa 2012, vaik­ka Anu sa­noi en­sin, et­tä tuon jos os­tat, niin otan avi­oe­ron.

Salongin pöytä on madallettu suomalaisesta pöydästä. Nojatuolit ovat uustuotantoa Kiinasta.

Mari Lahti

Talon yläkertaan rakennettiin ateljee pohjoiseen valoon, koska se on taiteilijalle paras. Iso ikkuna aukeaa Timisjärvelle, jonka yllä revontulet loistavat talvella tiuhaan.

Mari Lahti

Es­teet­ti­nen vas­tuu on Anul­la

To­pin mie­les­sä jo­ta­kin Ti­mis­jär­ven kal­tais­ta oli pyö­ri­nyt jo pi­dem­pään.

– Tuu­su­lan­jär­ven ran­nal­la, Ha­lo­sen­nie­men rap­pu­sil­la to­te­sin, et­tä voi, kun sai­si täm­möi­sen vie­lä teh­dä.

Ti­mis­jär­ves­tä tuli tai­tei­li­ja­re­si­dens­si. Sin­ne kut­su­taan ke­ra­miik­ka­tai­tei­li­joi­ta. He jät­tä­vät ta­loon te­ok­si­aan ja tai­tei­le­vat ”käyn­ti­kor­tit” etei­sen kor­kei­siin rap­pu­siin.

Pi­ha­pii­ris­sä pi­de­tään ke­säl­lä gal­le­ri­aa ja kah­vi­laa. Tal­vi­sin siel­lä käy ryh­miä.

Topi miet­tii, voi­si­ko Anun Tai­de­hal­lin näyt­te­lyn siir­tää tän­ne. Sii­hen tar­vit­tai­siin kol­me uut­ta ta­loa. Bou­ti­que-mat­kai­lu on idea se­kin, sil­lä La­pin suo­sio kas­vaa ko­his­ten eri­tyi­ses­ti Aa­si­as­sa. Ti­mis­jär­vel­le on ke­hit­teil­lä mat­kai­lua, oh­jel­ma­pal­ve­lui­ta ja tuo­te­ke­hi­tys­tä.

Mut­ta pa­la­taan jou­luun 2012.

– En ot­ta­nut avi­oe­roa, vaan to­te­sin, et­tä mi­nun pi­tää ot­taa ta­los­ta es­teet­ti­nen ko­ko­nais­vas­tuu. Muu­ten Topi saat­tai­si pi­la­ta pai­kan, Anu ker­too.

Re­mont­ti al­koi tam­mi­kuus­sa 2013 ja päät­tyi ke­sä­kuus­sa 2015. Ra­ken­ta­jat tu­li­vat pää­o­sin Po­si­ol­ta ja Kuu­sa­mos­ta.

Vie­rai­lin Ti­mis­jär­vel­lä tam­mi­kuus­sa 2014, kun re­mont­tia oli teh­ty vuo­si. Pirt­ti oli hir­si­run­gol­la ja il­ma sa­ke­a­na ra­ken­nus­pö­lyä. Kii­pe­sim­me ylä­ker­taan jyrk­kiä työ­maa­rap­pu­ja. Py­ryt­ti ko­vaa. Tai­tei­li­ja­re­si­dens­si tun­tui kau­kai­sel­ta aja­tuk­sel­ta.

Mel­kein nel­jä vuot­ta myö­hem­min Anu is­tah­taa muo­vaa­maan sa­vea atel­jee­pöy­dän ää­reen.

– Nyt täy­tyy ryh­tyä toi­mi­maan. Ha­lu­am­me ke­hit­tää Ti­mis­jär­ves­tä tai­teen ja ke­ra­mii­kan ke­sä­pai­kan, hän sa­noo.

Kuistin ohralyhteet Anu on leikannut omasta pellosta.

Mari Lahti

Oven keramiikkakranssi on Anun käsialaa.

Mari Lahti

Mo­der­ni elä­vöit­tää hir­si­ta­lon

Ta­lon ul­ko­vuo­raus on lau­taa, mut­ta si­säl­lä hal­lit­se­vat tum­man­pu­hu­vat ja har­maat hir­ret. Tau­lu­ja niil­le on ri­pus­tet­tu tus­kin lain­kaan, sil­lä hir­ret ovat kau­nii­ta sel­lai­si­naan. Sen si­jaan mo­der­ne­ja veis­tok­sia ja ke­ra­miik­ka­e­si­nei­tä on ko­sol­ti.

Anu ei ha­lun­nut Ti­mis­jär­ves­tä mu­se­o­ta, vaan säi­lyt­tää van­han ta­lon luon­teen ja tuo­da sen tä­hän päi­vään.

– Vah­vat, mo­der­nit ele­men­tit te­ke­vät ta­los­ta elä­vän, hän sa­noo.

Si­säl­lä on upei­ta vä­re­jä. Anu ker­too, et­tä hä­nen voi­ma­vä­rin­sä ovat orans­si, kel­tai­nen ja orans­sil­la mur­ret­tu pu­nai­nen.

– Tur­koo­sia ra­kas­tan, ja se nä­kyy täs­sä si­sus­tuk­ses­sa. Haus­kaa on­kin, et­tä ta­los­sa oli tur­koo­se­ja ka­lus­tei­ta.

Au­las­sa sei­soo tur­koo­si kaap­pi, joka on ta­lon van­ha ka­lus­te. Pir­tin sa­man­vä­ri­nen ja -hen­ki­nen ark­ku taas on tuo­tu In­ti­as­ta. Pöy­dis­tä toi­nen on ol­lut pir­tis­sä ai­na, mut­ta kier­rä­tys­tii­kis­tä veis­tet­ty ruo­ka­pöy­tä lai­tet­tiin kont­tiin Ba­lil­la en­nen kuin Ti­mis­jär­ves­tä oli tie­to­a­kaan.

Kaamoksen sininen hetki on pohjoisessa kaunis.

Mari Lahti

Aa­sia ja Lap­pi koh­taa­vat

Häm­mäs­tyt­tä­vää on, mi­ten In­ti­as­ta, Thai­maas­ta ja In­do­ne­si­as­ta tuo­dut uu­det ja van­hat ka­lus­teet näyt­tä­vät sil­tä kuin ne oli­si­vat ol­leet tääl­lä ai­na. Edes Anu ei äk­ki­sel­tään ero­ta kai­kis­ta esi­neis­tä, mikä on kuu­lu­nut po­ro­ti­lal­le ja mikä on tuo­tu In­ti­as­ta.

– Tääl­lä van­ha koh­taa van­han. Olen hank­ki­nut tän­ne al­ku­kan­tai­sia, rou­hei­ta ka­lus­tei­ta, ikään kuin joku ta­lon mies oli­si ne teh­nyt. Suo­mes­sa pol­tet­tiin lii­an pal­jon maa­ta­lo­jen nik­ka­rei­den te­ke­miä ka­lus­tei­ta kei­no­nah­ka­soh­vien al­ta.

– Ja kyl­lä, ko­ko­nai­suus syn­tyy myös sii­tä, et­tä osaan va­li­ta, hän myön­tää het­ken pääs­tä.

– Hie­nom­pi täs­tä tuli kuin osa­sin aja­tel­la. Läm­min ja sym­paat­ti­nen, Topi miet­tii.

Tot­ta. Ava­ras­sa rau­has­sa, kynt­ti­löi­den him­me­äs­sä va­los­sa, hir­si­sei­nien suo­jas­sa ja ruu­tuik­ku­nois­ta si­sään pyr­ki­väs­sä si­ni­ses­sä va­los­sa on hyvä ol­la.