Anna-Lenan ja Tomaksen ammattiosaamisesta oli otettava kaikki irti, kun taloa muutettiin rauniosta viihtyisäksi kodiksi. Tiibetinspanieli Kurt on toinen perheen koirista.

Talon etujulkisivu on suojeltu eikä siihen saa tehdä muutoksia. Varsinaista paraatiovea käytetään käytännön syistä kesäovena, joka ei ole käytössä talvella. 1950-luvun Chevrolet-avolava-auto mainostaa Warghien entistä sisustusliikettä.

Rei­lut kym­me­nen vuot­ta sit­ten An­na-Lena ja To­mas Wargh viih­tyi­vät ai­van mai­ni­os­ti vas­ta­ra­ken­ne­tus­sa ta­los­saan Uu­des­sa­kaar­le­pyys­sä, ei­kä heil­lä ol­lut min­kään­lai­sia ai­kei­ta muut­taa, saa­ti hank­kia pur­ku­kun­tois­ta ta­loa, joka oli seis­syt au-ti­o­na mon­ta vuot­ta.

Val­koi­se­na ta­lo­na seu­dul­la tun­net­tu ra­ken­nus sei­soo Uu­den­kaar­le­pyyn pa­raa­ti­pai­kal­la, jos­ta on nä­kö­a­la joen yli kir­kol­le ja van­hal­le puu­ta­lo­a­lu­eel­le. Joen yli sil­taa pit­kin lä­hes­tyt­tä­es­sä vai­kut­ta­va näky tu­lee esiin: val­koi­sek­si ra­pat­tu 25 met­riä pit­kä talo Kloc­kar­bac­ke­nin pääl­lä.

Mo­nis­ta muis­ta poi­ke­ten Warg­hit ei­vät ol­leet kos­kaan haa­veil­leet Val­koi­ses­sa ta­los­sa asu­mi­ses­ta. Kun talo tuli myyn­tiin vuon­na 2008, he ei­vät edes käy­neet kat­so­mas­sa sitä. Jul­ki­si­vu­kin pal­jas­ti, mi­ten huo­nos­sa kun­nos­sa ra­ken­nus oli, ei­kä ku­kaan us­kal­ta­nut läh­teä koi­tok­seen.

Mut­ta sit­ten Warg­hit kes­kus­te­li­vat Carl Ber­ge­rin, An­na-Le­nan kum­mi­se­dän kans­sa, joka on it­se asu­nut ta­los­sa lap­se­na, ja mie­li muut­tui.

Val­koi­sen ta­lon hin­taa oli alen­net­tu lä­hes ole­mat­to­miin, ja To­mas päät­ti erää­nä hel­mi­kuun myö­häis-il­ta­na läh­teä kat­so­maan kiin­teis­töä.

– Kä­ve­lin läpi koko ta­lon ja mi­nus­ta al­koi tun­tua, et­tä em­me voi pääs­tää tätä ti­lai­suut­ta kä­sis­täm­me. Ajat­te­lin, et­tä jos ei mi­tään muu­ta, niin voim­me ai­na­kin säi­lyt­tää tääl­lä työ­ka­lu­jam­me, kos­ka meil­lä ei ol­lut kun­nol­lis­ta va­ras­toa, To­mas muis­te­lee.

Keittiön rakensi paikallinen puuseppä. Valoa tulee kolmesta suunnasta, sillä keittiö on talon päädyssä. Ruokapöytä on Ikeasta, tuolit Askosta. Lasiset makeistölkit ostettiin kirpputorilta ja niihin tehtiin puiset kannet alkuperäisten muovikansien tilalle. Tiibetinspanieli Kurt loikoilee mielellään näköetäisyydellä ruokakupistaan.

Keittiön pöydälle on koottu keramiikkaa ja ruusuja omasta puutarhasta. Kattokruunu on Ikeasta.

VALO JA ROH­KEUS LI­SÄÄN­TY­VÄT

An­na-Lena ja To­mas ovat pe­las­ta­neet toi­sen­kin ra­ken­nuk­sen Uu­des­sa­kaar­le­pyys­sä. Sii­nä he pi­ti­vät si­sus­tus­lii­ket­tään mon­ta vuot­ta.

Voi siis sa­noa, et­tä Warg­heil­la on kut­su­muk­se­na pe­las­taa van­ho­ja ta­lo­ja, ei­vät­kä he voi­neet vas­tus­taa tä­tä­kään ku­lah­ta­nut­ta kau­no­tar­ta.

Run­sas­lu­mi­nen tal­vi vii­vyt­ti töi­den al­ka­mis­ta Val­koi­ses­sa ta­los­sa. Kun ke­vä­tau­rin­ko al­koi va­lais­ta huo­nei­ta ja ta­los­ta avau­tu­va hui­kea jo­ki­nä­kö­a­la pää­si oi­keuk­siin­sa, Warg­hin pa­ris­kun­ta lu­mou­tui. Kyp­syi pää­tös kun­nos­taa talo ko­dik­si.

He kä­sit­ti­vät, et­tä edes­sä oli­si suun­nat­to­man iso han­ke, mut­ta An­na-Le­nan si­sus­ta­jan­kou­lu­tus ja To­mak­sen ra­ken­nus­mes­ta­rin­tut­kin­to an­toi­vat luot­ta­mus­ta on­nis­tu­mi­seen. Sil­loin he ei­vät toki ar­van­neet, et­tä edes­sä oli­si kol­me ko­vaa raa­ta­mi­sen vuot­ta, mut­ta he tie­si­vät, et­tä heil­lä oli kä­sis­sään ar­vo­ra­ken­nus.

Kaakeliuuni on Turun kaakelitehtaan malli 1800-luvun lopusta. Ennen se lämmitti Anna-Lenan isän kotitilalla, mutta se purettiin ja varastoitiin 1980-luvun alussa. Kuvioituja kaakeleita ei ole lasitettu, vaan ne ovat niin sanottuja maalikaakeleita, ja ne olivat alun perin vihreät.

POR­MES­TA­REI­DEN JA­LAN­JÄL­JIS­SÄ

Val­koi­sel­la ta­lol­la on pit­kä ja kir­ja­va his­to­ria, ja se on vaih­ta­nut omis­ta­jaa use­as­ti. Van­hin osa on 1700-lu­vul­ta pe­räi­sin, mut­ta ra­ken­nus sai ny­kyi­sen hah­mon­sa vuon­na 1851. Sitä on laa­jen­net­tu usei­ta ker­to­ja ja sii­nä on asu­nut sekä raa­ti­mie­hiä et­tä por­mes­ta­rei­ta.

Val­kois­ta ta­loa kut­su­taan myös Ber­ge­rin kar­ta­nok­si erään por­mes­ta­rin, Sven Adolf Ber­ge­rin mu­kaan. Hän os­ti ta­lon 1939, mut­ta saa­tu­aan toi­sen vir­ka-asun­non hän piti sitä 1950-lu­vul­ta läh­tien per­heen ke­sä­a­sun­to­na. Sit­ten ta­los­sa ei asut­tu mo­neen vuo­si­kym­me­neen, vaik­ka se oli edel­leen osit­tain ka­lus­tet­tu.

– Vuo­sien saa­tos­sa ta­los­sa on teh­ty re­mont­te­ja­kin, mut­ta enim­mäk­seen kos­meet­ti­sia jul­ki­si­vun rap­pauk­sia. Se oli joh­ta­nut muun mu­as­sa sii­hen, et­tä ta­lon il­man­vaih­to­ka­na­vat oli tu­kit­tu, ja se oli kiih­dyt­tä­nyt sei­nä­hir­sien rap­peu­tu­mis­ta, To­mas huo­kaa.

Ta­lon jul­ki­si­vu on Mu­se­o­vi­ras­ton suo­je­le­ma ei­kä sitä saa muut­taa. An­na-Lena ot­ti ik­ku­nat kun­nos­taak­seen, kah­dek­sat po­kat ja kah­dek­san ruu­tua joka au­kos­sa.

– Olem­me eri­tyi­sen yl­pei­tä, et­tä olem­me osan­neet teh­dä uu­det ik­ku­nat, jot­ka ovat ident­ti­set al­ku­pe­räis­ten kans­sa, sa­noo An­na-Lena.

Anna-Lenan mielestä vaatekaapistot eivät sovi vanhoihin taloihin, joten heillä vaatesäilytys on ratkaistu lipastoilla ja avohyllyillä. Sermin takana on vaatetanko.

Sänkysokkeli rakennettiin vanhoista lankalaatikoista tarkoituksella niin korkeaksi, etteivät koirat pääse sänkyyn. Laatikoissa voi myös säilyttää tavaraa.

PE­RUS­TUK­SIA MYÖ­TEN

Kal­li­ol­la sei­so­van ta­lon al­le oli pääs­syt vä­hi­tel­len ker­ty­mään vet­tä, joka va­hin­goit­ti ra­ken­tei­ta. Lat­ti­oi­den au­ki re­pi­mi­nen ja uu­si­mi­nen oli iso ja hi­das työ. Ta­lon alus­ta piti kui­vat­taa ja sil­le piti va­laa uu­si pe­rus­tus.

Si­sä­sei­nis­tä rii­sut­tiin van­hat ta­pe­tit ja pin­ko­pah­vit, ja pai­koin vaih­det­tiin uu­sia hir­siä van­ho­jen ti­lal­le. An­na-Lena ja To­mas te­ki­vät pal­jon it, mut­ta apu­na oli myös pai­kal­li­sia kä­si­työ­läi­siä.

Talon toisessa päädyssä on ruokasali, jossa on tilaa juhlia. Seinissä on lautatapetti, joka muistuttaa perhettä siitä, miltä talo näytti, kun he näkivät sen ensimmäistä kertaa. Kaakeliuuni on pelastettu lähistöllä sijaitsevasta autiotalosta. Siihen tehdään talvella usein tulet. Tammipöytä on kirpputorilta ja parittomat tuolit ovat kuuluneet Anna-Lenan vanhemmille. Iso persialainen metsästysmatto on semiantiikkia.

KOL­MAS­TOIS­TA KEIT­TIÖ

Huo­ne­jär­jes­tys­tä ei voi­nut muut­taa, kos­ka kaik­ki huo­neet ovat pe­räk­käin. Ta­lon toi­ses­sa pää­dys­sä on ke­sä­si­sään­käyn­ti ja sen kuis­ti, toi­ses­sa eli etu­pääs­sä on per­heen iso keit­tiö. Se on jär­jes­tyk­ses­sä kol­mas­tois­ta An­na-Le­nan ja To­mak­sen uu­si­ma keit­tiö. Heil­lä voi to­del­la sa­noa ole­van ko­ke­mus­ta keit­ti­ö­suun­nit­te­lus­ta, ja se joh­tuu sii­tä, et­tä he ovat muut­ta­neet usein.

Keit­tiö on ra­ken­net­tu puu­se­pän­työ­nä Warg­hien oh­jei­den mu­kaan. Ta­los­sa ei en­tuu­des­taan oi­ke­as­taan ol­lut mi­tään keit­ti­ö­tä, jos­ta oli­si voi­nut ot­taa mal­lia. Myös kyl­py­huo­ne puut­tui, jo­ten se on ko­ko­naan uu­si.

Van­hat kaa­ke­liu­u­nit pu­ret­tiin pois, kos­ka nii­den ta­ka­na ole­vat muu­rit oli­vat rap­peu­tu­neet. Nyt ta­los­sa on kak­si kaa­ke­liu­u­nia, ei­kä kum­pi­kaan ole al­ku­pe­räi­nen. Mel­kein kaik­ki ta­lon osat on vuo­rol­laan vaih­det­tu uu­siin, van­has­ta on jää­nyt jäl­jel­le oi­ke­as­taan vain kyn­nyk­siä ja ovia.

Kyl­män, käyt­tä­mät­tö­mä­nä ol­leen ul­la­kon mo­nen­moi­set ro­mut kan­net­tiin ulos ja tila re­mon­toi­tiin asut­ta­vaan kun­toon. Sin­ne ra­ken­net­tiin huo­neet lap­sil­le sekä iso oles­ke­lu­ti­la.

Pitkänomaisessa talossa on kuusi huonetta peräkkäin. Olohuoneesta näkee toisen huoneen läpi keittiöön. Sinivihreä seinä on tapetoitu Casa Decon Linen-malliston tapetilla. Ensimmäisenä koronavuonna Anna-Lenalla oli projektina koota kukkatauluja seinä täyteen. Hän metsästi niitä verkosta. Sohvapöydällä ovat alun perin vierineet biljardipallot.

BIL­JAR­DI­PÖY­TÄ MA­DAL­TUI

Per­he pää­si lo­pul­ta muut­ta­maan Val­koi­seen ta­loon vuon­na 2011.

Oma si­sus­tus on muo­tou­tu­nut pik­ku­hil­jaa. An­na-Lena seu­raa net­ti­huu­to­kaup­po­ja ja käy an­tiik­ki­liik­keis­sä ja kirp­pu­to­reil­la.

– Ha­lu­sin et­tä ta­los­sa on van­haa hen­keä, mut­ta ei an­tiik­kis­ta. Pi­dän vä­hän eri­pa­ri­sis­ta esi­neis­tä ja sii­tä, et­tä huo­ne­ka­luil­le ja ta­va­roil­le voi kek­siä uu­sia käyt­tö­ta­po­ja, An­na-Lena se­lit­tää.

An­na-Le­nan luo­vaa ajat­te­lua edus­taa esi­mer­kik­si olo­huo­neen iso soh­va­pöy­tä, en­ti­nen bil­jar­di­pöy­tä. Ma­kuu­huo­nees­sa on it­se ra­ken­net­tu sän­ky, jon­ka ja­lus­ta­na on van­ho­ja lan­ka­laa­ti­koi­ta Ora­vais­ten ku­to­mos­ta. Ra­ken­ne on sen ver­ran kor­kea, et­tei­vät koi­rat Kurt ja Ur­ban pää­se hyp­pää­mään pe­tiin.

Oman si­sus­tus­liik­keen hoi­ta­mi­sen li­säk­si An­na-Le­naa työl­lis­tä­vät muil­le teh­tä­vät si­sus­tusp­ro­jek­tit.

– Muil­le on kiva si­sus­taa, kos­ka sil­loin ei tar­vit­se teh­dä ko­to­naan muu­tok­sia koko ajan. Au­tan asi­ak­kai­ta ma­te­ri­aa­li­va­lin­nois­sa ja tyy­lin yk­si­tyis­koh­dis­sa. Mi­nul­la ei ole mi­tään tiet­tyä tyy­li­la­jia, vaan ajat­te­len, et­tä kai­ken­lai­set asi­at voi­vat ol­la kau­nii­ta oi­ke­as­sa ym­pä­ris­tös­sä.

Puutarhan kesähuoneessa on hieno valo vanhojen ja suurien kierrätysikkunoiden ansiosta. Sisustus on peräisin kirpputoreilta ja osa on peritty. Kesähuoneen sohvalle keräännytään mielellään kahvikupilliselle. Kattokruunu ja jakkara ovat kirppislöydöjä.

KAH­VIT PUU­TAR­HA­MA­JAS­SA

Ton­tin puu­tar­ha oli vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na kas­va­nut um­peen. Etu­pi­hal­la kas­va­vat ja ku­kois­ta­vat ruu­su­pen­saat. Ta­ka­pi­han oli met­sä ot­ta­nut hal­tuun­sa, ja siel­tä piti kaa­taa pui­ta.

Ul­ko­ti­loik­si on pie­nen te­ras­sin li­säk­si ra­ken­net­tu vie­hät­tä­vä ke­sä­huo­ne ta­ka­pi­hal­le. Yli jää­neet ik­ku­nat ja ovet hyö­dyn­net­tiin sen ra­ken­teis­sa. Per­heen vii­del­le kis­sal­le on teh­ty ke­sä­huo­nee­seen oma si­sään­käyn­ti, joka on oven muo­toi­nen ja va­rus­tet­tu nu­me­ro­kil­vel­lä sekä kyl­til­lä: ”Ei mai­nok­sia kii­tos!”

Puu­tar­ha­ma­ja su­lau­tuu hy­vin ra­ken­nus­ten ko­ko­nai­suu­teen ja ker­too omal­ta osal­taan kä­te­vän pa­ris­kun­nan tai­dois­ta. Au­rin­ko imar­te­lee Val­koi­sek­si ta­lok­si kut­sut­tua, rap­pi­os­ta nos­tet­tua suur­saa­vu­tus­ta.

– Näin iso han­ke on ja­et­ta­va etap­pei­hin, ja on pi­det­tä­vä kat­se eteen­päin suun­nat­tu­na, et­tä py­syy mo­ti­voi­tu­nee­na. Olem­me To­mak­sen kans­sa hyvä tii­mi, An­na-Lena to­te­aa.

Hy­väl­le tii­mil­le on löy­ty­nyt Val­koi­sen ta­lon jäl­keen jo uu­si re­mont­ti­koh­de ja koti. Ta­lo­jen pe­las­ta­mi­ses­ta on tul­lut An­na-Le­nal­le ja To­mak­sel­le suo­ras­taan elä­män­ta­pa.