MIKÄ: Va­paa-ajan koti. MIS­SÄ: Sa­vos­sa. TÄÄL­LÄ LO­MAI­LE­VAT: Suku kol­mes­sa pol­ves­sa.

Per­hees­sä oli vä­hi­tel­len syn­ty­nyt pää­tös hank­kia oma va­paa-ajan paik­ka. Mon­ta vuot­ta et­sit­tiin so­pi­vaa tont­tia, jon­ne voi­si ra­ken­taa vaa­ti­mat­to­man ka­la­ma­jan. Sat­tu­mal­ta se sit­ten löy­tyi­kin, erään vie­rai­lun yh­tey­des­sä. Maa­ta omis­ta­vat tut­ta­vat to­te­si­vat, et­tä ei­kö­hän heil­tä tont­ti lii­ke­ni­si. Tar­jot­tu met­sä­tont­ti oli pie­ni, mut­ta jyr­kän ran­ta­töy­rään pääl­tä avau­tui­vat upe­at nä­ky­mät jär­vel­le ja ran­nas­sa oli kau­nis luon­non­hiek­ka­ran­ta. Kau­pat syn­tyi­vät heti.

Sau­nas­ta kaik­ki al­koi

Pari vuot­ta kau­pan­te­on jäl­keen vuon­na 1987 val­mis­tui ran­ta­sau­na, jon­ka sau­na­ka­ma­ris­sa oli yö­py­mis­mah­dol­li­suus. Vesi tuli jär­ves­tä kan­ta­en si­säl­le. Ruu­an­lait­to ta­pah­tui ul­ko­na nuo­ti­o­pai­kal­la.

– Siel­lä ki­vil­lä kei­tet­tiin pan­nu­kah­vit ja pais­tet­tiin lä­tyt ja mak­ka­rat. Kaik­ki oli kuin seik­kai­lua. Säh­köä ei al­kuun kai­vat­tu­kaan. Aluk­si tämä riit­ti hy­vin myös lap­sil­le, äi­ti muis­te­lee.

Elä­mä il­man jää­kaap­pia oli kui­ten­kin han­ka­laa ke­säl­lä, vaik­ka vain vii­kon­lop­pu­reis­suil­la. Ko­mea maa­kel­la­ri muu­rat­tiin omin kä­sin pa­rin vuo­den ku­lut­tua, vuon­na 1988. Kun ka­la­reis­sut ve­nyi­vät, al­koi­vat lap­set kai­va­ta muun mu­as­sa te­le­vi­si­o­ta. Äi­ti­kin al­koi hai­kail­la säh­kö­lie­den vai­vat­to­muut­ta ja il­tai­sin säh­kö­va­loa. Ta­va­raa al­koi ol­la enem­män kuin pik­kui­seen sau­na­ka­ma­riin mah­tui, ja per­he ra­ken­si va­ras­to­ra­ken­nuk­sen.

Kau­nis ran­ta­tont­ti oli tul­lut per­heel­le koko ajan rak­kaam­mak­si. He viih­tyi­vät pa­rem­min maal­la kuin kes­kus­tan ko­dis­saan. Syn­tyi aja­tus ra­ken­taa ran­ta­ton­til­le tal­vi­a­sut­ta­va talo, jo­hon he voi­si­vat py­sy­väs­ti muut­taa.

Talo suun­ni­tel­tiin it­se

Äi­ti ja isä suun­nit­te­li­vat yh­des­sä pe­rin­tei­sen kak­si­ker­rok­si­sen hir­si­ta­lon. Ta­loon tuli kar­ja­lai­sia vai­kut­tei­ta, sil­lä mo­lem­pien su­ku­juu­ret ovat Kar­ja­las­sa. Van­han ta­van mu­kaan ala­ker­ras­sa on suu­ri tupa ja ma­kuu­huo­neet ovat pii­los­sa ylä­ker­ras­sa. Apu­na ra­ken­ta­mi­ses­sa oli kah­den kuu­kau­den ajan kak­si pai­kal­lis­ta kir­ves­mies­tä. Muu­ten kaik­ki ra­ken­net­tiin omin voi­min. Urak­ka val­mis­tui vuon­na 1991. Tämä vuo­si­lu­ku on maa­lat­tu ta­lon jul­ki­si­vuun muis­tok­si jäl­ki­pol­vil­le, ku­ten en­nen oli ta­pa­na.

Tar­koi­tus oli muut­taa py­sy­väs­ti mö­kil­le. Sit­ten isän työt pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la lop­pui­vat. Oli läh­det­tä­vä työn pe­räs­sä muu­al­le. Vas­ta­val­mis­tu­nut talo kaik­ki­ne mu­ka­vuuk­si­neen jäi va­paa-ajan asun­nok­si.

– Aluk­si tie­tys­ti har­mit­ti, et­tä nyt tuli ra­ken­net­tua vä­hän lii­an hulp­pea ke­sä­paik­ka kyl­py­huo­nei­neen, mut­ta tal­vi­a­sut­ta­vuus on osoit­tau­tu­nut iha­nak­si asi­ak­si. Vie­täm­me kaik­ki jou­lut tääl­lä idyl­li­ses­ti lu­mi­sen met­sän kes­kel­lä. Kun on pal­jon ti­laa, poi­kam­me per­hei­neen mah­tu­vat hy­vin yö­py­mään tääl­lä, äi­ti iloit­see.

Vä­hän uut­ta ja pal­jon van­haa

An­tiik­ki ja van­hat ta­va­rat ovat äi­din heik­kous. Huo­lel­la va­lit­tu si­sus­tus on säi­ly­nyt pie­niä muu­tok­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta sa­man­lai­se­na jo pari vuo­si­kym­men­tä. Ka­lus­tuk­ses­sa ei ole muu­ta uu­te­na ta­loon os­tet­tua kuin kuis­tin kah­vi­la­tuo­li­ryh­mä ja ul­ko­ka­lus­teet. Ko­mea pir­tin­pöy­tä on äi­din tä­din pe­rin­töä.

– Sen ym­pä­ril­le mah­tuu vaik­ka koko suku. Alun pe­rin se oli maa­lat­tu rus­ke­ak­si, mut­ta olen pois­ta­nut sii­tä maa­lin, kos­ka ra­kas­tan puh­taak­si ku­lu­nei­ta van­ho­ja puu­pin­to­ja, äi­ti ker­too.

– Pöy­dän ym­pä­ril­lä ole­vil­le pit­kil­le pen­keil­le mah­tuu pal­jon ruo­kai­li­joi­ta. Ne­kin olen pe­ri­nyt tä­dil­tä­ni. Oli­sin kui­ten­kin val­mis vaih­ta­maan ne tuo­lei­hin, jos löy­täi­sin sa­man­lai­sia tuo­le­ja li­sää, kuin mi­nul­la jo on. Vie­lä ei ole tul­lut vas­taan, äi­ti ker­too.

Ruo­ka­pöy­dän tuo­lit löy­tyi­vät an­tiik­ki­hal­lis­ta Sei­nä­jo­el­ta. Myös ko­mea ve­det­tä­vä puu­soh­va löy­tyi sa­mal­la reis­sul­la.

Ne­kin ovat lä­pi­käy­neet äi­din maa­lin­pois­to­kä­sit­te­lyn. Tu­vas­sa on kak­si kau­nis­ta van­haa kei­nu­tuo­lia. Yk­si on han­kit­tu pa­ri­kym­men­tä vuot­ta sit­ten Sei­nä­jo­el­ta. Toi­nen kei­nu on saa­tu pe­rin­tö­nä äi­din tä­dil­tä.

– Va­raa­va tak­ka ja lei­vi­nuu­ni ovat ah­ke­ras­sa käy­tös­sä. Teem­me pal­jon uu­nis­sa hau­du­tet­tu­ja ruo­kia. Suo­sik­kim­me oli ker­ma­pe­ru­nat, mut­ta nii­den val­mis­tus oli lo­pe­tet­ta­va, kun aloim­me kaik­ki uh­kaa­vas­ti pyö­ris­tyä, äi­ti nau­raa.

Äi­dil­lä riit­tää si­sus­tu­si­de­oi­ta

Isä pe­las­ti Ii­sal­men sa­hal­ta pois hei­te­tyn kek­sin, jol­la oli hyvä työn­nel­lä ke­väi­sin ka­sau­tu­via jää­laut­to­ja pois lai­tu­rin kim­pus­ta. Nyt kek­sil­lä on muu­ta käyt­töä. Äi­ti ra­kas­taa si­sus­ta­mis­ta ja hä­nel­lä on jat­ku­vas­ti uu­sia si­sus­tu­si­de­oi­ta. Hän ri­pus­ti kek­sin ruo­ka­pöy­dän pääl­le ja sii­hen myrs­ky­lyh­dyt riip­pu­maan.

Va­raa­van ta­kan kyl­jes­sä roik­kuu ko­mea kä­pyk­rans­si, jon­ka äi­ti on it­se teh­nyt. Hän ke­rä­si kä­py­jä koko ke­sän, ja jou­luk­si val­mis­tui kah­dek­san krans­sia lah­jak­si ys­tä­vil­le ja su­ku­lai­sil­le.

– Olen teet­tä­nyt kaik­ki rä­sy­ma­tot pai­kal­li­sel­la ma­ton­ku­to­jal­la. Näis­sä ma­tois­sa on koko mei­dän per­heen his­to­ria, sii­tä läh­tien kun on yh­teen men­ty: van­hat la­ka­nat, pyyh­keet, ver­hot ja vaat­teet. Pys­tyn tun­nis­ta­maan niis­tä meil­lä 1970-lu­vul­la ol­leet Ma­ri­me­kon ver­hot, poi­kien ker­ras­tot ja van­han ke­sä­mek­ko­ni, äi­ti muis­te­lee.