Terassillamme on vain kasveja, jotka pärjäävät kuukauden ilman kastelua. Vanhimmat niistä ostin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Valtavan kokoisiksi kasvaneet kolme pientä kaktusta maksoivat yhteensä 1 000 liiraa eli noin 50 senttiä.

SIE­LUN­MAI­SE­MA­NI pyö­rii tai­tei­li­ja­na vä­hän lii­kaa kau­neu­des­sa ja it­se­ni ym­pä­ril­lä. Elä­mäs­sä­ni on pal­jon kau­neut­ta ihan vaan kau­neu­den ta­kia. Sie­lun­mai­se­maa­ni ei kuu­lu mi­tään sel­kei­tä paik­ko­ja, mut­ta elän omal­la ta­val­la­ni men­nees­sä ajas­sa ja maa­il­mas­sa. Tai­tei­li­ja­na Roo­mas­sa olen pal­jon te­ke­mi­sis­sä van­ho­jen aa­te­lis­su­ku­jen kans­sa. Ar­vos­tan hei­dän tu­hat­vuo­ti­sia pe­rin­tei­tään ja aja­tus­maa­il­maan­sa ja koen, et­tä sii­nä on pal­jon myös omaa sie­lun­mai­se­maa­ni kos­ket­ta­vaa.

Olen alkanut keräämään kirpputoreilta ’’uusia sukulaisia’’. Ostan muotokuvia mielenkiintoisen näköisistä ihmisistä. Kalliossa sijaitsevassa Helsingin-kodissani niitä on vielä paljon enemmän. Vanhassa ovaalissa kehyksessä on suomalaisen taiteilijan Jaana Rannikon valokuvaama muotokuva puolisostani. Muut ovat kirpputorilta ostettuja. Restauroin juuri viiksekkään miehen.

SI­SUS­TUS­TYY­LI­NI nou­dat­te­lee ame­rik­ka­lai­sen ark­ki­teh­din Ro­bert Ven­tu­rin sa­non­taa Less is a bore. Ko­dis­sam­me on pal­jon ta­va­raa. Sen vuok­si ko­tim­me on kuin kii­na­lai­nen laa­tik­ko, kät­ket­ty­jä säi­ly­tys­paik­ko­ja on joka puo­lel­la. Olem­me mo­lem­mat ke­räi­li­jöi­tä, ja var­sin­kin puo­li­so­ni Ita­lo on sii­nä toi­vo­ton. En et­si ar­vo­ta­va­raa, vaan ha­lu­an ym­pä­ril­le­ni esi­nei­tä, jois­sa nä­kyy kä­si­työ­tai­to. Tä­ti­ni on teks­tii­li­tai­tei­li­ja, ja olen kas­va­nut kau­nii­den teks­tii­lien pa­ris­sa. Teks­tii­lit ovat mi­nul­le sik­si tär­kei­tä. Ko­dis­sam­me ar­ki­lau­ta­set ovat pa­rem­mat kuin juh­la­lau­ta­set. Kun tyh­jen­sim­me isoi­sä­ni asun­toa ja ja­oim­me pe­rin­töä, tä­ti­ni ky­syi, on­ko kär­si­mys syö­dä ru­mil­ta lau­ta­sil­ta? On. Ruma ar­ki on mi­nul­le kär­si­mys.

Keräilykohteeni menevät jaksoina, ja jossain vaiheessa olen valmis luopumaan niistä. Restauroin hankkimani esineet. Olen entisöimässä matalampaa pöytäkelloa, johon kuuluu kullanvärinen roomalainen urheilija. Viimeisin keräilykohteeni ovat kirkkokynttilänjalat.

Kun tyhjensimme 95-vuotiaana kuolleen isoisäni asuntoa, sieltä löytyi neljäsataa pientä pitsiliinaa, joita kukaan muu perillisistä ei halunnut. Olen käyttänyt niitä sapluunoina lasittaessani keramiikkalautasia ja -kulhoja.

EN LUO­PUI­SI Ara­bi­an Di­a­na-as­ti­as­tos­ta. Kaik­ki keit­ti­öön, ruo­an­lait­toon ja pöy­dän kat­ta­mi­seen liit­ty­vä on mi­nul­le ra­kas­ta. Iso­van­hem­mil­la­ni oli Ara­bi­an 1920–30-lu­vuil­la val­mis­tuk­ses­sa ol­lut Di­a­na-as­ti­as­to, jos­sa on siir­to­ku­va­ko­ris­te. Nii­tä oli yh­teen­sä seit­se­män 12 hen­gen as­ti­as­toa. Pe­rin­nön­ja­os­sa an­noin ne kaik­ki suo­si­ol­la vel­jil­le­ni ja ser­kuil­le­ni. Kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua aloin ke­rää­mään nii­tä huu­to­kau­pois­ta. Tu­lin ka­tu­ma­pääl­le. Nyt meil­lä on 24 hen­gen Di­a­na-as­ti­as­to. Se tuo mi­nul­le pöy­tää kat­ta­es­sa­ni suur­ta iloa. Iso­äi­ti­ni ei pi­tä­nyt ruo­an­lai­tos­ta. Hän jär­jes­ti kui­ten­kin usein suu­ria juh­lia, jois­sa menu oli ai­na sama. Mei­tä saat­toi ol­la 36 per­heen­jä­sen­tä pöy­dän ää­res­sä. Olen tot­tu­nut lap­ses­ta as­ti yh­des­sä­o­loon, ja asi­at, jois­ta oli­si vai­kea luo­pua liit­ty­vät sii­hen.

Keitämme Italon kanssa suodatinkahvia joka aamu eri kannuun. Nämä hopeoidut ja alpakkaiset kahvikannut ovat jatkuvassa käytössä.

ROO­MA JA HEL­SIN­KI ovat mi­nul­le kuin sa­man kau­pun­gin eri kort­te­lei­ta. Mat­kus­tan pal­jon näi­den kah­den kau­pun­gin vä­lil­lä edes­ta­kai­sin. Oli sat­tu­maa, et­tä muu­tin Ita­li­aan. Roo­mas­sa asuu kol­me mil­joo­naa ih­mis­tä, mut­ta jo­kai­nen elää omas­sa kort­te­lis­saan. Tääl­lä on tur­ha yrit­tää teh­dä mi­tään sa­las­sa, mut­ta vie­rei­ses­sä kort­te­lis­sa ku­kaan ei edes tun­nis­ta mi­nua.

Ita­li­as­sa sa­no­taan, et­tä te­ok­sis­ta­ni nä­kee mi­nun ole­van suo­ma­lai­nen ja Suo­mes­sa taas, et­tä huo­maa, et­tä asun Ita­li­as­sa. Suo­mes­sa sään ja va­lon vaih­tu­mi­nen on hi­das­ta, kun taas Ita­li­as­sa pi­meä tu­lee het­kes­sä. Eh­kä töis­sä­ni nä­kyy suo­ma­lai­sen va­lon ja sään vai­ku­tus.

Rooman-kotimme olohuoneen pöydällä on suunnittelemieni veistosten pienoismallit. Niistä on toteutettu kaksimetriset teokset, jotka ovat olleet esillä näyttelyissäni muun muassa Rooman Modernin Taiteen Kansallisgalleriassa, Didrichsenin taidemuseossa ja Palermon Fondazione Sant’Eliassa. Serlachius-museon kokoelmiin kuuluvat versiot sijoitetaan Mänttä-Vilppulan rautatieasemalle.

Ostan kaikilta matkoilta mitä ihmeellisimpiä värikkäitä kankaita. Teetän täällä Roomassa parilla luottoräätälillä klassisilla italialaisilla leikkauksilla vaatteita aika hurjista ja erikoisistakin kankaista.

Vuon­na 2025

Tou­ko­kuus­sa avau­tuu Siel­lä on ai­na kesä -näyt­te­ly Vi­sa­vuo­res­sa, 2.5.–28.9.2025.

Kesä jat­kuu. Kesä -näyt­te­ly Kark­ki­lan Va­li­mo­mu­se­on Gal­le­ria Bre­me­ris­sä 8.5.– 30.8.2025

Han­nu ku­ra­toi ita­li­a­lai­sen Gi­or­gio De Chi­ri­con näyt­te­lyn De Chi­ri­co näyt­tä­möl­lä Ser­lac­hius-mu­se­oon Mänt­tään 15.3.–17.8.2025.

Tam­pe­reel­le hän ku­ra­toi Mu­seo Mi­la­vi­daan Bra­vis­si­mo! – pu­ku­lois­toa Roo­man oop­pe­ras­ta -näyt­te­lyn 25.4.2025–18.1.2026

Ins­tag­ra­mis­sa @han­nu­pa­lo­suo.