Leh­to­a­ki­lei­jal­la (Aqui­le­gia vul­ga­ris) on ihan eri­tyi­nen paik­ka puu­tar­ho­jem­me sy­dä­mis­sä. Se on yk­si van­him­mis­ta puu­tar­ha­ko­ris­te­kas­veis­tam­me. Aki­lei­ja­le­vit­täy­tyy in­nok­kaas­ti ja on vä­hään tyy­ty­väi­nen.

Aki­lei­ja löy­si tien­sä pi­hoil­lem­me jo kau­an sit­ten sak­sa­lais­ten luos­ta­ri­puu­tar­ho­jen kaut­ta, jon­ne se oli ke­sy­tet­ty ete­lä­eu­roop­pa­lai­sil­ta alp­pi­nii­tyil­tä. 1600-lu­vul­la aki­lei­jaa käy­tet­tiin lää­ke­kas­vi­na, jon­ka us­kot­tiin voi­van pa­ran­taa jopa yk­si­tois­ta eri sai­raut­ta, esi­mer­kik­si tuh­ka­ro­kon, syy­hyn ja kel­ta­tau­din. Myö­hem­min huo­mat­tiin, et­tä sie­me­nis­tä va­pau­tuu myr­kyl­lis­tä si­ni­hap­poa, jo­ten kas­vin käyt­töä ei enää suo­si­tel­tu.

Poh­jois­mais­sa on vil­jel­ty aki­lei­jaa roh­to­kas­vi­na jo kes­ki­a­jal­la, mut­ta se yleis­tyi puu­tar­ha­kas­vi­na vas­ta 1800-lu­vul­la. Aki­lei­ja ei hä­viä hel­pos­ti, ja sik­si sitä löy­tyy­kin ylei­ses­ti van­ho­jen au­ti­o­tu­pien pi­hoil­ta, merk­ki­nä men­nei­den pi­ha­mai­den ku­kois­tuk­ses­ta. Pe­rin­tei­set si­ni­set, roo­sat ja ker­man­val­koi­set la­jik­keet ovat sit­keim­piä.

Aki­lei­jat ovat tun­net­tu­ja eri­no­mai­ses­ta ris­tey­ty­mis­ky­vys­tään. Jos pi­has­sa kas­vaa­u­sei­ta aki­lei­ja-la­jik­kei­ta, tu­lok­se­na voi ol­la ai­van uu­sia, jän­nit­tä­viä väri- ja muo­to­yh­dis­tel­miä.

Täy­del­li­nen kas­vi ki­vik­ko­puu­tar­haan on kot­ka­na­ki­lei­ja Aqui­le­gia glan­du­lo­sa, jota voi va­li­tet­ta­vas­ti ol­la vai­ke­aa löy­tää. Se suo­sii sy­vää, hiek­kais­ta maa­ta.

Aqui­le­gia vul­ga­ris ’Win­ky Doub­le Red-White’ on vie­hät­tä­vä aki­lei­ja, jon­ka pu­na­val­koi­set ker­ro­tut ku­kat so­pi­vat sekä ruuk­kuun et­tä kuk­ka­penk­kiin. Sie­me­niä saa Suo­mes­sa ai­na­kin Lord Nel­so­nil­ta.

Ma­ta­laa ja kor­ke­aa

Jos­kus aki­lei­ja le­vi­ää luon­toon ja vil­liin­tyy, eri­tyi­ses­ti jos maa­pe­rä on kalk­ki­pi­tois­ta. Ai­dos­ti vil­le­jä aki­lei­jo­ja löy­tyy kui­ten­kin vas­ta Kes­ki- ja Ete­lä-Eu­roo­pas­ta. Nii­tä voi et­siä har­va­kas­vui­sis­ta met­sis­tä ja pen­saik­koi­sil­ta rin­teil­tä.

Poh­joi­sel­la pal­lon­puo­lis­kol­la kas­vaa noin 70 eri­lais­ta aki­lei­ja­la­jia. Eräät la­jit kas­va­vat hä­din tus­kin 10 sen­tin kor­kui­sik­si, ku­ten soma kää­pi­öa­ki­lei­ja Aqui­le­gia sa­xi­mon­ta­na, joka so­pii ki­vik­ko­ryh­miin. Toi­set la­jit voi­vat kas­vaa jopa 80-sent­ti­sik­si. Ne so­pi­vat hy­vin kuk­ka­penk­kei­hin sekä luon­non­mu­kai­siin puu­tar­hoi­hin. Aki­lei­jat soin­tu­vat yh­teen kur­jen­pol­vien ja poi­mu­leh­tien kans­sa, ja tyy­lik­käi­tä kas­vin­kump­pa­nei­ta ovat myös uni­kot ja ii­rik­set.

Kel­tai­set aki­lei­jat ovat har­vi­nai­sia, mut­ta kul­ta-aki­lei­ja Aqui­le­gia chry­sant­ha ko­mei­lee kul­lan­kel­tai­sin ku­kin. Tum­man­vih­re­ät leh­det ovat ko­ris­teel­li­sia yk­si­nään­kin.

Muun­nel­mien ku­nin­ga­tar

Ta­val­li­ses­ta leh­to­a­ki­lei­jas­ta on usei­ta la­ji­ke­ryh­miä ja ku­kis­sa on mitä mo­ni­nai­sim­pia va­ri­aa­ti­oi­ta. Bar­low-sar­ja muo­dos­tuu vai­kut­ta­vas­ta ryh­mäs­tä la­jik­kei­ta. Sii­hen kuu­luu purp­pu­ran, va­del­man­pu­nai­sen, met­sä­man­si­kan­pu­nai­sen, kel­tai­sen ja vi­o­le­tin vä­ri­siä, yleen­sä ker­rot­tu­ja ja rip­su­reu­nai­sia kuk­kia. Char­les Dar­wi­nin lap­sen­lap­sen mu­kaan ni­met­ty ’Nora Bar­low’ te­kee ker­rot­tu­ja, vaa­le­an­vih­rei­tä kuk­kia, ja Eng­lan­nis­sa sitä is­tu­te­taan usein ruu­su­jen seu­rak­si. Se erot­tuu useim­mis­ta muis­ta aki­lei­jois­ta si­ten, et­tä ku­kis­ta puut­tu­vat kan­nuk­set. Eri­kois­muo­dot ei­vät kos­kaan ole yh­tä kes­tä­viä kuin al­ku­pe­räi­set.

Kel­tai­set aki­lei­jat ovat jok­seen­kin har­vi­nai­sia, mut­ta kul­ta-aki­lei­ja Aqui­le­gia chry­sant­ha on la­ji, jol­la on kul­lan­kel­tai­set ku­kat. Se on ko­toi­sin Yh­dys­val­to­jen lou­nai­so­sis­ta, mis­sä se kas­vaa kos­teil­la pai­koil­la.

Jos ha­lu­at huo­mi­o­ta­he­rät­tä­vät ku­kat, ihas­tut var­mas­ti iso­kuk­kai­siin ja­lo­a­ki­lei­joi­hin, Aqui­le­gia Cul­to­rum -ryh­mään. Ris­tey­tyk­ses­sä on käy­tet­ty ka­na­da­na­ki­lei­jaa A.ca­na­den­sis, tu­li­a­ki­lei­jaa A. for­mo­sa ja kul­ta-aki­lei­jaa A.chry­sant­ha. Tu­lok­sena on syn­ty­nyt mo­nia vä­rik­käi­tä la­jik­kei­ta, esi­mer­kik­si ’Crim­son Star’, jol­la on pu­na­val­koi­set ku­kat sekä kel­tai­sen ja roo­san yh­dis­tä­vä ’Ko­ral­le’.

Aqui­le­gia vul­ga­ris ’Miss M.I. Huish’ kuk­kii täy­te­läi­sin, kan­nuk­set­to­min ku­kin. Ku­kat muis­tut­ta­vat enem­män kär­hön kuin aki­lei­jan kuk­kia. Lord Nel­son myy sie­me­niä.

Vain noin 15 sent­tiä maan­pin­nan yl­le kur­kot­te­lee soma ja­pa­ni­na­ki­lei­ja Aqui­le­gia fla­bel­la­ta, joka me­nes­tyy myös poh­joi­ses­sa. Nii­tä voi os­taa ke­vääl­lä ruu­kuis­sa ja is­tut­taa ki­vik­ko­ryh­miin.

Aki­lei­jois­sa on pal­jon eri muo­to­ja, ku­ten tämä vaa­le­an­vi­o­let­ti ris­tey­mä Aqui­le­gia sco­pu­lo­rum x cul­to­rum, jota voi ihail­la Gö­te­bor­gin kas­vi­tie­teel­li­ses­sä puu­tar­has­sa.

Ja­lo­a­ki­lei­jan Aqui­le­gia Cul­to­rum -ryh­män al­le mah­tuu poh­joi­sa­me­rik­ka­lais­ten la­jik­kei­den muo­dos­ta­ma ris­tey­tys­ten ryh­mä. Esi­mer­kik­si ’Crim­son Star’ on pu­na­val­koi­nen.

Vaa­ti­ma­ton hui­ken­te­li­ja

On vai­kea löy­tää yh­tä vä­hään tyy­ty­vää kas­via kuin ta­val­li­nen aki­lei­ja, joka me­nes­tyy koko maas­sa. Sie­me­net voi­vat itää so­ra­käy­tä­vil­lä tai ki­vien ra­ko­sis­sa ja kas­vaa isoik­si kas­veik­si, vaik­ka nii­den ei kai­ken jär­jen mu­kaan edes pi­täi­si viih­tyä niin ka­rus­sa maas­sa. Ihan­teel­li­sel­la kas­vu­pai­kal­la on hy­vin lä­päi­se­vä maa ja au­rin­koa tai puo­li­var­joa. Jos tai­mia lan­noi­te­taan hiu­kan ke­vääl­lä, niis­tä tu­lee eri­tyi­sen re­he­viä.

Ke­säl­lä ku­kin­nan jäl­keen leh­det voi­vat näyt­tää hiu­kan ikä­vil­tä. Sil­loin on ai­ka lei­ka­ta kas­vi alas, min­kä jäl­keen se te­kee pian uu­sia, tuo­rei­ta leh­tiä. Jos kesä sat­tuu ole­maan pit­kä ja läm­min, aki­lei­ja saat­taa jopa kuk­kia toi­sen ker­ran syk­syl­lä.

Si­ro­kas­vui­nen nuk­ke­a­ki­lei­ja Aqui­le­gia ecal­ca­ra­ta, tun­ne­taan pie­nis­tä, vi­o­le­teis­ta, kel­lon­muo­toi­sis­ta ku­kin­nois­taan. Is­tu­ta se nä­ky­väl­le pai­kal­le, jot­ta 30-sent­ti­nen kas­vi ei huku mui­den jouk­koon.

Aki­lei­jan leh­det puh­ke­a­vat ke­vään tai al­ku­ke­sän ai­ka­na. Jo­kai­nen leh­ti koos­tuu useis­ta pyö­reis­tä, lius­kai­sis­ta pie­nis­tä leh­dis­tä.

Ei ole help­po teh­tä­vä luo­ki­tel­la pi­han aki­lei­jo­ja la­jien ja la­jik­kei­den mu­kaan. Ajan mit­taan pe­ri­mät se­koit­tu­vat uu­sik­si, jän­nit­tä­vik­si yh­dis­tel­mik­si.

Kär­sät kan­nuk­siin

Vaik­ka aki­lei­ja on pe­ren­na, yk­sit­täi­set kas­vit ei­vät elä ko­vin­kaan van­hoik­si. Tätä ei kui­ten­kaan yleen­sä huo­maa, kos­ka aki­lei­ja sie­men­tää te­hok­kaas­ti ja uu­sia tai­mia tu­lee koko ajan. Run­saan sie­men­tuo­tan­non sa­lai­suus on te­ho­kas pö­ly­tys. Kan­nuk­sen ala­o­sas­sa on me­si­säi­liö, joka hou­kut­te­lee me­hi­läi­siä. Nii­den pit­kät imu­kär­sät so­pi­vat täs­mäl­leen kan­nuk­siin.

Aki­lei­jat ovat tun­net­tu­ja ky­vys­tään ris­tey­tyä ja si­ten tuot­taa spon­taa­nis­ti uu­sia vä­riyh­dis­tel­miä. Jos ha­lu­at py­syä tar­kas­ti sel­vil­lä sii­tä, mitä eri la­jik­kei­ta puu­tar­has­sa­si kas­vaa, on vain yk­si tapa var­mis­taa asia: leik­kaa pois kaik­ki kuih­tu­neet ku­kat niin, et­tä uu­sia sie­me­niä ei pää­se muo­dos­tu­maan. To­sin se oli­si sää­li, kos­ka sil­loin ris­tey­ty­vien aki­lei­jo­jen uu­det ja odot­ta­mat­to­mat väri- ja muo­to­yh­dis­tel­mät jää­vät syn­ty­mät­tä.

Use­at aki­lei­jat kas­va­vat vain noin puo­li­met­ri­sik­si ja so­pi­vat kuk­ka­penk­kei­hin. So­pi­vaa seu­raa niil­le ovat esi­mer­kik­si uk­ko-lauk­ka, lem­mik­ki ja or­vok­ki.