Es­te­tii­kas­sa mi­nua vie­hät­tää se, et­tä asi­oi­ta on mie­tit­ty, mut­ta ei lii­kaa. Tyy­li on pal­jon kiin­nos­ta­vam­pi, kun sii­nä on jo­tain rik­koa: pari vii­ni­tah­raa pöy­däs­sä tai kam­paa­mat­to­mat hiuk­set. Ko­din si­sus­tuk­ses­sa pi­dän sii­tä, et­tä sii­nä on pie­niä vir­hei­tä, jot­ka tuo­vat elä­män tun­tua.

Us­kon sii­hen, et­tä ta­va­rois­sa on ener­gi­aa ja et­tä ko­din ener­gia on siel­lä ole­vien asi­oi­den sum­ma. Esi­nei­den ei tar­vit­se ol­la kal­lii­ta, ei­kä meil­lä esi­mer­kik­si ole ar­vo­huo­ne­ka­lu­ja. Ha­lu­an ol­la ko­to­na kuin omas­sa pe­säs­sä.

Si­sus­ta­ja­na olen pit­kä­jän­tei­nen. Kun tie­dän, et­tä ha­lu­an jo­ta­kin, pys­tyn odot­ta­maan sitä vaik­ka mi­ten kau­an. Tie­sin kym­me­nen vuot­ta sit­ten, et­tä ha­lu­an Kvä­nu­min keit­ti­ön, ja nyt meil­lä on sel­lai­nen. Ma­kuu­huo­nee­seen os­tin yh­den, kal­liin ma­rok­ko­lais­hen­ki­sen ver­hon 18 vuot­ta sit­ten. Sit­ten odo­tin kah­dek­san vuot­ta en­nen kuin os­tin toi­sen. Täl­lä het­kel­lä ma­rok­ko­lai­suus on tren­di­käs­tä, mikä vä­hän ra­sit­taa, mut­ta se­hän me­nee ohi.

Lem­pi­paik­ka­ni ko­to­na on oma, uu­si sän­ky. Ra­kas­tan ylel­li­siä la­ka­noi­ta ja käy­tän nii­hin pal­jon ra­haa. La­ka­noi­ta mi­nul­la ei ole pal­jon, mut­ta ne ovat laa­duk­kai­ta.

En luo­pui­si per­hees­tä­ni! Vaik­ka on vä­lil­lä iha­naa, kun puo­li­so ja poi­ka ei­vät ole ko­to­na, on pa­ras­ta, kun kaik­ki ovat läs­nä.

Olen ko­toi­sin Vaa­sas­ta. Olen on­nel­li­sim­mil­la­ni me­ren ja yleen­sä ve­den ää­rel­lä. Ja ra­kas­tan ol­la maal­la. Siel­lä mi­nul­la on kas­vi­maa ja pari laa­tik­koa, jois­sa olen kas­vat­ta­nut her­nei­tä, leh­ti­kaa­lia, pork­ka­noi­ta, to­maat­te­ja, ba­si­li­kaa, tim­ja­mia ja lips­tik­kaa. Mut­ta olen myös kau­pun­ki-ih­mi­nen. Tar­vit­sen ih­mi­siä, ra­vin­to­loi­ta ja kaik­kea, mitä kau­pun­gis­ta löy­tyy.