En­sim­mäi­se­nä ad­vent­ti­na sa­lin ovet ava­taan. On juh­lan het­ki. Ka­ta­ri­nan, To­mak­sen, Ast­ri­din ja Ar­vi­din 300-ne­li­öi­sen ta­lon suu­ri sali pi­de­tään vain pe­rus­läm­möl­lä muun ajan vuo­des­ta. Ad­ven­tis­ta Ast­ri­din tam­mi­kui­siin syn­ty­mä­päi­viin tila on käy­tös­sä ja kaa­ke­liu­u­ni läm­pi­ää ti­he­ään. Kris­tal­lik­ruu­nu luo väl­ket­tä sei­nil­le. Omas­ta pi­has­ta kaa­det­tu kuu­si tuok­suu.

Kun per­he vuo­sia sit­ten saa­pui ky­lään, se oli jo en­nes­tään tut­tu eten­kin Ka­ta­ri­nal­le, joka on ky­läs­sä syn­ty­nyt ja lap­suu­ten­sa juu­ria kas­vat­ta­nut.

Naa­pu­rit tu­tuik­si glö­geil­lä

Per­he ha­lu­si heti jat­kaa ta­lon hy­vää tun­nel­maa.

– Kos­ka muu­tim­me uu­si­na ih­mi­si­nä seu­dul­le, pi­dim­me en­sim­mäi­se­nä vuo­te­nam­me sa­lis­sa glö­gi­ti­lai­suu­den en­sim­mäi­sen ad­ven­tin kun­ni­ak­si. Ha­lu­sim­me tu­tus­tua ih­mi­siin, Ka­ta­ri­na ker­too.

Tuos­ta en­sim­mäi­ses­tä ad­ven­tin vie­tos­ta on ku­lu­nut nyt seit­se­män vuot­ta. On syn­ty­nyt tii­vis ys­tä­vä­pii­ri, joka jat­kaa pe­rin­net­tä edel­leen.

– Ad­ven­tin tulo on mi­nul­le hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­nen. Puen ko­din jou­lu­vaat­tei­siin. Vä­rit vaih­te­le­vat, mut­ta sa­lin juh­lail­me pi­de­tään läm­pöi­se­nä ja tyy­lik­kää­nä.

Tuu­li so­pii ta­loon­kin

Poh­jois­tuu­li viu­huu ta­lon nur­kis­sa. Se on hei­tel­lyt lu­mi­ki­nok­sia koko pi­ha­pii­rin mi­tal­ta. Au­rin­ko pil­kah­te­lee, ja pak­ka­nen pau­kah­te­lee hie­man yli kym­me­nes­sä. Ne­nän­pää­tä pu­re­va tuu­li pai­naa elo­ho­pe­an rei­luun pa­riin­kym­me­neen.

– Har­voin tuu­lee suo­raan poh­joi­ses­ta. Mut­ta sil­loin kun tuu­lee, se osuu suo­raan ma­kuu­huo­neem­me ik­ku­naan. Tä­nään aa­mul­la läm­pö­ti­la ai­van ik­ku­nan vie­res­sä oli nel­jä­tois­ta. Pei­ton al­la oli toki läm­pi­mäm­pää, To­mas ker­too.

Van­has­sa, vuon­na 1858 ra­ken­ne­tus­sa ta­los­sa kuu­luu­kin vä­hän tuul­la. Vil­la­su­kat pi­tä­vät ja­lat läm­pi­mi­nä. Oli alus­ta as­ti sel­vää, et­tä ta­los­ta teh­täi­siin ori­gi­nel­li, oi­ke­as­ti van­ha.

Suur­kau­pun­gis­ta ta­kai­sin ko­ti­ky­lään

To­mas ja Ka­ta­ri­na aloit­ti­vat yh­tei­sen tai­pa­leen­sa 29 vuot­ta sit­ten, vuon­na 1989. He eh­ti­vät elää ym­pä­ri maa­il­maa vii­ti­sen­tois­ta vuot­ta en­nen las­ten syn­ty­mää: Tuk­hol­mas­sa, Düssel­dor­fis­sa, Hel­sin­gis­sä… To­mas on alun pe­rin pal­jas­jal­kai­nen hel­sin­ki­läi­nen, ja ko­dit maa­il­mal­la si­jait­si­vat ai­na kes­kel­lä kau­pun­kia.

Kai­puu omaan ko­tiin ja rau­hal­li­sem­paan ym­pä­ris­töön al­koi kol­ku­tel­la Düssel­dor­fis­sa, Eu­roo­pan ti­heim­min asu­tul­la alu­eel­la. Mo­lem­mat oli­vat näh­neet kii­ret­tä ja maa­il­maa tar­peek­si.

– Pää­tim­me ha­lu­a­vam­me ta­kai­sin ko­tiin, Suo­meen. Muu­tim­me töi­den vuok­si en­sin Tuk­hol­maan ja siel­tä Hel­sin­kiin. Et­sim­me to­vin van­haa ta­loa, kun­nes koh­ta­lo joh­dat­ti mei­dät ko­ti­ky­lää­ni, Ka­ta­ri­na ker­too.

Ras­kaat re­mont­ti­vuo­det

Talo oli ru­mas­sa kun­nos­sa, pi­lat­tu re­mon­tein ai­na 1940-lu­vul­ta 70-lu­vul­le saak­ka. Oli muo­vi­mat­toa, mi­ne­riit­ti­le­vyä ja uu­sia pa­no­raa­maik­ku­noi­ta. Kaik­ki pu­ret­tiin ja kun­nos­tet­tiin en­ti­seen mal­liin, myös pi­ha­pii­rin ra­ken­nuk­set.

Pal­jon tie­tys­ti myös sääs­tet­tiin, niin pal­jon kuin vain voi­tiin. To­mas luki kai­ken mah­dol­li­sen kir­jal­li­suu­den hir­si- ja pe­rin­ne­ra­ken­ta­mi­ses­ta. Hän opet­te­li kun­ni­oi­tet­ta­van mää­rän it­sel­leen uu­sia, van­ho­ja ja pe­rin­tei­siä tai­to­ja ja tek­nii­koi­ta. Ka­ta­ri­nan isä käy­tän­nös­sä kat­so­en asui ta­lol­la kuu­si vuot­ta ja aut­toi ai­van kai­kes­sa ra­ken­ta­mi­ses­sa. Te­ke­mis­tä riit­ti pi­ha­ties­tä al­ka­en.

– Kai­ken kes­kel­le syn­tyi­vät lap­set, joi­den hoi­ta­mi­ses­sa suu­re­na apu­na oli äi­ti­ni. Oli­han se ai­ka­mois­ta sel­viy­ty­mis­tais­te­lua. Suu­ren su­run­kin koh­ta­sim­me tuo­na ai­ka­na, kun To­mak­sen äi­ti kuo­li.

Ka­ta­ri­nan ja To­mak­sen suh­de kes­ti tur­han­kin pit­käk­si ve­ny­neen kun­nos­tu­su­ra­kan mel­ko yk­sin­ker­tai­sel­la re­sep­til­lä: rak­kau­del­la, kun­ni­oi­tuk­sel­la ja yh­tei­sel­lä pää­tök­sel­lä.

Perhe kunnioittaa perinteitä. Lapset koristelevat kuusen muun muassa aidoilla piparkakuilla.

So­pi­mus jak­sa­mi­ses­ta

– Kun me vuon­na 2003 os­tim­me Gam­la Sjö­kul­lak­si kut­su­tun pai­kan, teim­me so­pi­muk­sen: jos pro­jek­ti al­kaa käy­dä suh­teen pääl­le, on sil­le sa­not­ta­va hy­väs­tit, Ka­ta­ri­na sa­noo.

Ei­kä se kau­ka­na ol­lut­kaan jos­sain vai­hees­sa, kun kol­mi­vuo­ti­sek­si luul­tu urak­ka jat­kui jat­ku­mis­taan.

– Vä­lil­lä olin to­del­la lop­pu. Sil­loin mie­tim­me, et­tä on­ko nyt tul­lut luo­pu­mi­sen ai­ka, To­mas muis­te­lee.

Mut­ta ei. Ta­loa ei voi­nut jät­tää kes­ken. He ei­vät tu­li­si kos­kaan saa­maan in­ves­toin­te­jaan ta­kai­sin sii­nä mit­ta­kaa­vas­sa, mi­ten pal­jon he oli­vat sii­hen jo si­joit­ta­neet.

Eu­ro­jen li­säk­si suu­rim­mat tun­teet liit­tyi­vät sii­hen, mi­ten pal­jon ai­kaa, työ­tä ja rak­kaut­ta he oli­vat jo ta­lol­le an­ta­neet. Nou­si vah­va tah­to ja sisu vie­dä urak­ka maa­liin saak­ka. Vuon­na 2009 per­he muut­ti val­mii­seen ko­tiin.

– Sy­vin toi­veem­me on, et­tä täs­tä pai­kas­ta tu­lee su­ku­ti­la, joka kes­tää su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le. Lap­sem­me ovat­kin sil­min­näh­den kiin­ty­nei­tä ko­ti­ta­loon­sa.

Punainen talo sointuu kauniisti maisemaansa. Kuva on otettu talon lyhyemmältä puolelta, toiselta puolelta talo on vaikuttavan pitkä.

Jou­lus­ta nau­ti­taan ko­to­na

Jo­ten­kin vain on niin, et­tä van­has­sa hir­si­ta­los­sa jou­lun tun­nel­ma on ai­doim­mil­laan. Ko­ris­teet on va­lit­tu kau­niis­ti pe­rin­tei­tä kun­ni­oit­ta­en. Ei säih­ket­tä tai ki­mal­lus­ta, vaan van­han ajan jou­lun vä­rit pu­nai­ses­ta vih­re­ään.

Ta­lon hen­keen so­pii se­kin, et­tei jou­lus­ta stres­sa­ta.

– Em­me tee mi­tään, kos­ka on pak­ko. Olen jät­tä­nyt kaik­ki isot ruo­an­lai­tot pois. Os­tan laa­ti­kot val­mii­na, lo­rau­tan nii­hin ker­maa ja aset­te­len kau­nii­siin as­ti­oi­hin. Mi­nul­le tär­ke­äm­pää ovat es­teet­ti­set asi­at, Ka­ta­ri­na sel­ven­tää.

En­nen Gam­la Sjö­kul­laa per­heen jou­lut ku­lui­vat ky­läil­les­sä. Muut­to maal­le sai naut­ti­maan juh­la­py­hien tun­nel­mas­ta omas­sa iha­nas­sa ko­dis­sa.

– Ny­ky­ään Ka­ta­ri­nan van­hem­mat tu­le­vat meil­le aat­to­na. Juom­me glö­giä, lu­em­me jou­lu-
evan­ke­liu­min ja odot­te­lem­me jou­lu­puk­kia. Jat­kam­me ren­toi­lua py­hien yli, teem­me juu­ri nii­tä asi­oi­ta, jois­ta it­se pi­däm­me, To­mas ker­too.