Lo­ma­ko­ti: Ah­ve­nan­maan poh­jois­saa­ris­tos­sa. Vuon­na 1918 val­mis­tu­nut kak­si­ker­rok­si­nen hu­vi­la Hems­kär, 8 h + k, noin 300 m2.

Asuk­kaat: Pir­jo ja Mat­ts.

Satavuotias talo sai viime kesänä uuden maalipinnan. Kesän tähtihetkiä on ulkona syöminen, kun ystävät ja hyvä ruoka kohtaavat pitkän pöydän äärellä.

Mari Lahti

Oli vuo­si 1985, kun Pir­jo tuli en­sim­mäi­sen ker­ran Hems­kä­riin, puo­li­son­sa Mat­t­sin isoi­sän Ot­to An­ders­so­nin ra­ken­nut­ta­mal­le hu­vi­lal­le. Talo tus­kin nä­kyi vil­liin­ty­neen pen­sai­kon ja pui­den kes­kel­tä. Kat­to oli vuo­ta­nut, te­ras­sit la­hon­neet ja osa ik­ku­nois­ta rik­ki. Si­säl­lä oli­vat pe­si­neet lin­nut, ora­vat ja le­pa­kot. Lin­tu­jen luu­ran­ko­ja oli joka puo­lel­la. Eläi­met oli­vat syö­neet teks­tii­le­jä.

Pir­jol­le ja Mat­t­sil­le sa­not­tiin, et­tei ol­lut jär­keä kun­nos­taa hu­vi­laa.

– Vaik­ka näky oli jär­kyt­tä­vä, kai­kes­ta näki, mi­ten hie­no van­ha hu­vi­la oli ol­lut. Ei­kä elä­mäs­sä yli­pää­tään ole mi­tään jär­keä. Tun­tui tär­ke­äl­tä pe­las­taa talo ihan vain kult­tuu­ri­te­ko­na, Pir­jo ker­too.

Vanhojen ikkulasien läpi siilautuu pehmeä valo huvilan ruokasaliin, jonka "tuhatjalkaisessa pöydässä" on monta lisäpalaa. Kaunis liina on matkamuisto. Painavat öljylamput ovat talosta. Kustavilainen sohva saatiin Mattsin kotoa ja kunnostettiin tänne sopivaksi.

Mari Lahti

Re­mont­ti­vä­li­neet avo­ve­neel­lä Rau­mal­ta

Hems­kä­rin kun­nos­tuk­ses­ta tuli Pir­jon ja Mat­t­sin har­ras­tus, jota he ovat ka­tu­neet­kin mon­ta ker­taa. Jos ra­haa oli­si ol­lut ra­jat­to­mas­ti, oli­si ol­lut yk­sin­ker­tais­ta ja no­pe­aa an­taa re­mont­ti ra­ken­nus­fir­mal­le. Pari päät­ti va­li­ta edul­li­sen ta­van.

– Ja lop­pu­mat­to­man re­mon­tin, Mat­ts to­te­aa.

Pir­jo tun­si rau­ma­lai­sia kä­si­työ­läi­siä, jot­ka in­nos­tui­vat pit­kä­ai­kai­ses­ta pro­jek­tis­ta. Mo­ni­na ke­si­nä tääl­lä asui ja työs­ken­te­li pel­ti­sep­piä, muu­ra­rei­ta, kir­ves­mie­hiä ja maa­la­rei­ta.

Työt oli­vat rau­ma­lai­sen Repe Pei­pon vas­tuul­la. Hän hoi­ti kun­nos­tus­töi­tä huo­lel­li­ses­ti ja am­mat­ti­tai­toi­ses­ti, van­haa sääs­tä­en ja huol­ta­en. Tal­vi­sin hän miet­ti, mitä seu­raa­va­na ke­sä­nä teh­dään. Ke­vääl­lä Repe il­moit­ti, mil­loin hän läh­tee Rau­mal­ta avo­paa­til­la ja tuo ta­va­rat mu­ka­naan.

– En­sim­mäi­si­nä vuo­si­na ke­sän al­kuun kuu­lui jän­nit­tä­vä odo­tus, mil­loin Repe tu­lee ja mitä hä­nel­lä on ve­nees­sä. Sil­loin ei ol­lut vie­lä kän­ny­köi­tä, Pir­jo muis­taa.

Kapeaan keittiöön puhkaistiin valon takia uusi oviaukko. Nyt täältä on käynti porraskäytävään, ruokasaliin, piiankammariin, apukeittiöön ja takapihalle. Kiinteät keittiökalusteet toimitti remontista vastannut raumalainen Repe Peippo.

Mari Lahti

Ensimmäiseksi aamulla sytytetään tuli vanhaan puuhellaa, jonka taustaseinää peittävät kauniit kaakelilaatat. Ne saatiin ruokasalin osittain romahtaneesta kaakeliuunista. Isossa pannussa on aina kuumaa vettä tiskaamista varten.

Mari Lahti

Uu­den ja van­han yh­dis­te­lys­sä on ris­kin­sä

En­sim­mäi­nen kun­nos­tus­kier­ros kes­ti 15 vuot­ta, nyt on me­nos­sa kol­mas. Vii­me ke­sä­nä talo maa­lat­tiin ul­koa.

Ka­lus­teis­ta suu­rin osa on ta­lon van­ho­ja, vaik­ka 1970-lu­vul­la pää­tet­tiin­kin, et­tä su­ku­lai­set saa­vat ha­kea ir­tai­mis­toa ha­lu­tes­saan. Pai­na­vien huo­ne­ka­lu­jen kul­jet­ta­mi­nen saa­rel­ta oli han­ka­laa ei­kä van­ho­ja esi­nei­tä ar­vos­tet­tu ku­ten ny­ky­ään. Niin­pä rau­ta­sän­gyt, pii­ron­git, pöy­dät, pei­lit, ma­tot ja myös taf­fe­li­pi­a­no ovat tääl­lä yhä.

Hu­vi­lan si­sus­tus oli ai­em­min hy­vin run­sas ja vä­rik­käi­tä teks­tii­le­jä oli pal­jon. Osa oli ra­pis­tu­nut niin pa­hoin, et­tei nii­tä voi­tu pe­las­taa. Kaik­kea van­haa ei ha­lut­tu jät­tää pai­koil­leen.

– On pie­ni ris­ki yh­dis­tää si­sus­tuk­ses­sa van­haa ja uut­ta. Ha­lu­sim­me säi­lyt­tää van­haa, mut­ta myös teh­dä si­sus­tuk­ses­ta mei­dän oloi­sen, pel­kis­te­tym­män, Pir­jo ker­too.

Toi­saal­ta piti miet­tiä tar­koin, mitä saa­reen kan­nat­taa kul­jet­taa, sil­lä vai­val­lois­ta se on yhä vene- ja kan­to­mat­koi­neen.

Yhdessä vieraashuoneessa on vaaleansiniset tekstiilit ja matala, pitkulainen ikkuna. Vanha sohva päällystettiin ruutukankaalla ja Emma-tuolit kukkakankaalla.

Mari Lahti

Seit­se­män vii­kon ke­sä­reis­su

Mat­ka pa­rin ko­ti­kau­pun­gis­ta Hel­sin­gis­tä saa­rel­le kes­tää 11 tun­tia. Vä­lil­lä kul­je­taan lai­val­la ja los­sil­la en­nen kuin au­to jä­te­tään Vår­dön ran­taan. Ta­va­rat siir­re­tään ve­nee­seen, jos­ta ne puo­len tun­nin me­ri­mat­kan jäl­keen kan­ne­taan ylä­mä­keä met­sän hal­ki ta­lol­le.

Ei siis ih­me, et­tä Mat­ts ja Pir­jo viet­tä­vät tääl­lä ke­säi­sin yh­tä­jak­soi­ses­ti yleen­sä seit­se­män viik­koa. Tal­vel­la Hems­kä­ris­sä ei pys­ty ole­maan, sil­lä suu­ret ti­lat ovat han­ka­lat läm­mit­tää.

Ko­ko­nai­suu­teen kuu­lu­vat hu­vi­lan li­säk­si sau­na­mök­ki ja pie­ni pu­na­mul­ta­mök­ki heti lai­tu­ril­la.

It­se hu­vi­la, vas­ta­maa­lat­tu kak­si­ker­rok­si­nen ra­ken­nus par­vek­kei­neen ja kuis­tei­neen näyt­tää to­del­li­sel­ta lo­ma­pa­ra­tii­sil­ta.

Holvimainen kattorakenne aukeaa juhlavana yläkerran aulassa. Sohva on Ikeasta, kapea pöytä Casuarinasta. Kaiteessa on jäljellä entinen maali.

Mari Lahti

Au­rin­ko läm­mit­tää ja va­lai­see

Koko saa­res­sa ei ole säh­köä ei­kä juok­se­vaa vet­tä. Kai­vos­sa on ta­lous­vet­tä, joka läm­mi­te­tään puu­hel­lal­la suu­rel­la pan­nul­la tis­kaa­mis­ta var­ten. Juo­ma­ve­si kan­ne­taan man­te­reel­ta.

Ai­em­min ta­loa va­lais­tiin öl­jy­lam­puil­la ja kynt­ti­löil­lä. Nyt ta­los­sa on kä­te­viä au­rin­ko­pa­nee­li­lamp­pu­ja, jot­ka vie­dään vä­lil­lä pa­rik­si tun­nik­si ulos au­rin­koon la­tau­tu­maan.

Ta­val­li­set puu­hat ta­los­sa ja puu­tar­has­sa täyt­tä­vät Pir­jon ja Mat­t­sin päi­vät aa­mus­ta il­taan.

– Tääl­lä ei to­del­la­kaan eh­di le­po­tuo­lis­sa is­tu­maan ja kir­jo­ja lu­ke­maan. Vä­lil­lä ruo­ka­kel­lo kut­suu mie­hen syö­mään omis­ta kun­nos­tus­töis­tään. Tyk­kään lait­taa ruo­kaa. Teen joka päi­vä kun­non lou­naan ja päi­väl­li­sen, Pir­jo ker­too.

Isäntäväen makuuhuoneessa oli aikoinaan Otto Anderssonin huone. Täältä on käynti parvekkeelle. Sängyt, peitot, lipasto, matot ja taulut ovat kaikki olleet talossa.

Mari Lahti

Puu­tar­ha vaa­tii ali­tuis­ta hoi­vaa

Kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten puu­tar­ha oli kas­va­nut luon­non kans­sa yh­teen. Se oli täyn­nä lu­pii­ne­ja. Pö­heik­kö ku­hi­si käär­mei­tä.

Pir­jo ryh­tyi rai­vaa­maan puu­tar­haa kä­sin ja vii­kat­teel­la. Hän ajat­te­li is­tut­taa vain val­koi­sia ruu­su­ja, eh­kä muu­ta­man vaa­le­an­pu­nai­sen. Ruu­sut ei­vät me­nes­ty­neet, ja Pir­jo ar­ve­lee syyk­si ve­den puut­teen. Vii­me vuo­si­na ruu­su­ja on kui­ten­kin al­ka­nut nous­ta.

Pir­jo siis­tii kuk­ka­penk­ke­jä ja kit­kee rik­ka­ruo­ho­ja – ja sa­noo luon­non ole­van ih­mis­tä vah­vem­pi. Jos rik­ka­ruo­ho­ja ei kit­ke vii­koit­tain, alue rän­sis­tyy. Li­säk­si peu­rat, ka­nit ja myy­rät te­ke­vät omaa tu­ho­aan.

– Kul­jen päi­vät pit­kät ym­pä­ri tont­tia. Ke­sä­vaa­te­tuk­see­ni kuu­lu­vat­kin hat­tu, hans­kat, saap­paat ja ema­li­äm­pä­ri täyn­nä puu­tar­ha­vä­li­nei­tä, Pir­jo ker­too.

Vaaleansininen maalipinta peittää nykyisin yläkerran makuuhuoneiden lautalattioita.

Mari Lahti

Hems­kär on kult­tuu­ri­aar­re

Hu­vi­lan suun­nit­te­li­vat ark­ki­teh­ti­vel­jek­set Ber­tel (1872–1946) ja Val­ter Jung (1879–1946). Ber­tel on tun­ne­tum­pi ja eri­tyi­ses­ti ase­ma­kaa­va-ark­ki­teh­ti­na.

Vuon­na 1918 val­mis­tu­nut suu­ri hu­vi­la on se­koi­tus ju­gen­dia ja kan­sal­lis­ro­man­tiik­kaa. Se poik­ke­si saa­ris­ton pe­rin­tei­sis­tä pu­na­mul­ta­ra­ken­nuk­sis­ta. Hir­si­ta­los­sa on tii­li­kat­to ja ul­ko­lau­doi­tus. Si­säl­lä van­hat hir­ret nä­ky­vät yhä muu­al­la pait­si pii­an­ka­ma­ris­sa, jos­sa ne on pei­tet­ty pin­ko­pah­vil­la ja ta­pe­til­la.

Ta­lon ra­ken­nut­ti per­heen­sä lo­ma­ko­dik­si Ah­ve­nan­maal­la syn­ty­nyt mu­sii­kin­tut­ki­ja ja kan­san­ru­nous­tie­tei­li­jä Ot­to An­ders­son (1879–1969). Hän suo­rit­ti kant­to­ri-ur­ku­rin tut­kin­non 21-vuo­ti­aa­na ja väit­te­li mu­siik­ki­tie­teen toh­to­rik­si 44-vuo­ti­aa­na. Hä­nes­tä tuli Åbo Aka­de­min mu­siik­ki­tie­teen pro­fes­so­ri ja reh­to­ri, jon­ka ym­pä­ril­le pe­rus­tet­tiin Tu­run Si­be­lius-mu­seo 1949. Kan­sa­tie­tei­li­jä­nä Ot­to An­ders­son tal­len­si kan­san­sä­vel­miä mat­koil­laan Suo­mes­sa ja Vi­ros­sa.

Ny­kyi­nen isän­tä Mat­ts peri hu­vi­lan isäl­tään, joka oli Ot­to An­ders­so­nin poi­ka. Mat­ts on viet­tä­nyt tääl­lä kaik­ki lap­suu­den ke­sät. Hän muis­taa vilk­kaan so­si­aa­li­sen elä­män, suo­men­ruot­sa­lai­sen kult­tuu­ri­vä­en vie­rai­lut ja il­ta­päi­vien mu­siik­ki­het­ket. Sii­hen ai­kaan hu­vi­lal­la oli myös puu­tar­hu­ri ja kak­si apu­lais­ta.

Talo oli Ot­to An­ders­so­nin kuo­le­man jäl­keen pit­kään tyh­jil­lään. 1970-lu­vul­la hä­nen poi­kan­sa ha­lu­si lah­joit­taa ton­tin ja hu­vi­lan Ah­ve­nan­maan maa­kun­nal­le, mut­ta se ei on­nis­tu­nut. Mat­ts ja Pir­jo al­koi­vat kun­nos­taa ta­loa vuon­na 1985.