Lo­ma­ko­ti: Ah­ve­nan­maan poh­jois­saa­ris­tos­sa. Vuon­na 1918 val­mis­tu­nut kak­si­ker­rok­si­nen hu­vi­la Hems­kär, 8 h + k, noin 300 m2.

Asuk­kaat: Pir­jo ja Mat­ts.

Oli vuo­si 1985, kun Pir­jo tuli en­sim­mäi­sen ker­ran Hems­kä­riin, puo­li­son­sa Mat­t­sin isoi­sän Ot­to An­ders­so­nin ra­ken­nut­ta­mal­le hu­vi­lal­le. Talo tus­kin nä­kyi vil­liin­ty­neen pen­sai­kon ja pui­den kes­kel­tä. Kat­to oli vuo­ta­nut, te­ras­sit la­hon­neet ja osa ik­ku­nois­ta rik­ki. Si­säl­lä oli­vat pe­si­neet lin­nut, ora­vat ja le­pa­kot. Lin­tu­jen luu­ran­ko­ja oli joka puo­lel­la. Eläi­met oli­vat syö­neet teks­tii­le­jä.

Pir­jol­le ja Mat­t­sil­le sa­not­tiin, et­tei ol­lut jär­keä kun­nos­taa hu­vi­laa.

– Vaik­ka näky oli jär­kyt­tä­vä, kai­kes­ta näki, mi­ten hie­no van­ha hu­vi­la oli ol­lut. Ei­kä elä­mäs­sä yli­pää­tään ole mi­tään jär­keä. Tun­tui tär­ke­äl­tä pe­las­taa talo ihan vain kult­tuu­ri­te­ko­na, Pir­jo ker­too.

Re­mont­ti­vä­li­neet avo­ve­neel­lä Rau­mal­ta

Hems­kä­rin kun­nos­tuk­ses­ta tuli Pir­jon ja Mat­t­sin har­ras­tus, jota he ovat ka­tu­neet­kin mon­ta ker­taa. Jos ra­haa oli­si ol­lut ra­jat­to­mas­ti, oli­si ol­lut yk­sin­ker­tais­ta ja no­pe­aa an­taa re­mont­ti ra­ken­nus­fir­mal­le. Pari päät­ti va­li­ta edul­li­sen ta­van.

– Ja lop­pu­mat­to­man re­mon­tin, Mat­ts to­te­aa.

Pir­jo tun­si rau­ma­lai­sia kä­si­työ­läi­siä, jot­ka in­nos­tui­vat pit­kä­ai­kai­ses­ta pro­jek­tis­ta. Mo­ni­na ke­si­nä tääl­lä asui ja työs­ken­te­li pel­ti­sep­piä, muu­ra­rei­ta, kir­ves­mie­hiä ja maa­la­rei­ta.

Työt oli­vat rau­ma­lai­sen Repe Pei­pon vas­tuul­la. Hän hoi­ti kun­nos­tus­töi­tä huo­lel­li­ses­ti ja am­mat­ti­tai­toi­ses­ti, van­haa sääs­tä­en ja huol­ta­en. Tal­vi­sin hän miet­ti, mitä seu­raa­va­na ke­sä­nä teh­dään. Ke­vääl­lä Repe il­moit­ti, mil­loin hän läh­tee Rau­mal­ta avo­paa­til­la ja tuo ta­va­rat mu­ka­naan.

– En­sim­mäi­si­nä vuo­si­na ke­sän al­kuun kuu­lui jän­nit­tä­vä odo­tus, mil­loin Repe tu­lee ja mitä hä­nel­lä on ve­nees­sä. Sil­loin ei ol­lut vie­lä kän­ny­köi­tä, Pir­jo muis­taa.

Uu­den ja van­han yh­dis­te­lys­sä on ris­kin­sä

En­sim­mäi­nen kun­nos­tus­kier­ros kes­ti 15 vuot­ta, nyt on me­nos­sa kol­mas. Vii­me ke­sä­nä talo maa­lat­tiin ul­koa.

Ka­lus­teis­ta suu­rin osa on ta­lon van­ho­ja, vaik­ka 1970-lu­vul­la pää­tet­tiin­kin, et­tä su­ku­lai­set saa­vat ha­kea ir­tai­mis­toa ha­lu­tes­saan. Pai­na­vien huo­ne­ka­lu­jen kul­jet­ta­mi­nen saa­rel­ta oli han­ka­laa ei­kä van­ho­ja esi­nei­tä ar­vos­tet­tu ku­ten ny­ky­ään. Niin­pä rau­ta­sän­gyt, pii­ron­git, pöy­dät, pei­lit, ma­tot ja myös taf­fe­li­pi­a­no ovat tääl­lä yhä.

Hu­vi­lan si­sus­tus oli ai­em­min hy­vin run­sas ja vä­rik­käi­tä teks­tii­le­jä oli pal­jon. Osa oli ra­pis­tu­nut niin pa­hoin, et­tei nii­tä voi­tu pe­las­taa. Kaik­kea van­haa ei ha­lut­tu jät­tää pai­koil­leen.

– On pie­ni ris­ki yh­dis­tää si­sus­tuk­ses­sa van­haa ja uut­ta. Ha­lu­sim­me säi­lyt­tää van­haa, mut­ta myös teh­dä si­sus­tuk­ses­ta mei­dän oloi­sen, pel­kis­te­tym­män, Pir­jo ker­too.

Toi­saal­ta piti miet­tiä tar­koin, mitä saa­reen kan­nat­taa kul­jet­taa, sil­lä vai­val­lois­ta se on yhä vene- ja kan­to­mat­koi­neen.

Seit­se­män vii­kon ke­sä­reis­su

Mat­ka pa­rin ko­ti­kau­pun­gis­ta Hel­sin­gis­tä saa­rel­le kes­tää 11 tun­tia. Vä­lil­lä kul­je­taan lai­val­la ja los­sil­la en­nen kuin au­to jä­te­tään Vår­dön ran­taan. Ta­va­rat siir­re­tään ve­nee­seen, jos­ta ne puo­len tun­nin me­ri­mat­kan jäl­keen kan­ne­taan ylä­mä­keä met­sän hal­ki ta­lol­le.

Ei siis ih­me, et­tä Mat­ts ja Pir­jo viet­tä­vät tääl­lä ke­säi­sin yh­tä­jak­soi­ses­ti yleen­sä seit­se­män viik­koa. Tal­vel­la Hems­kä­ris­sä ei pys­ty ole­maan, sil­lä suu­ret ti­lat ovat han­ka­lat läm­mit­tää.

Ko­ko­nai­suu­teen kuu­lu­vat hu­vi­lan li­säk­si sau­na­mök­ki ja pie­ni pu­na­mul­ta­mök­ki heti lai­tu­ril­la.

It­se hu­vi­la, vas­ta­maa­lat­tu kak­si­ker­rok­si­nen ra­ken­nus par­vek­kei­neen ja kuis­tei­neen näyt­tää to­del­li­sel­ta lo­ma­pa­ra­tii­sil­ta.

Au­rin­ko läm­mit­tää ja va­lai­see

Koko saa­res­sa ei ole säh­köä ei­kä juok­se­vaa vet­tä. Kai­vos­sa on ta­lous­vet­tä, joka läm­mi­te­tään puu­hel­lal­la suu­rel­la pan­nul­la tis­kaa­mis­ta var­ten. Juo­ma­ve­si kan­ne­taan man­te­reel­ta.

Ai­em­min ta­loa va­lais­tiin öl­jy­lam­puil­la ja kynt­ti­löil­lä. Nyt ta­los­sa on kä­te­viä au­rin­ko­pa­nee­li­lamp­pu­ja, jot­ka vie­dään vä­lil­lä pa­rik­si tun­nik­si ulos au­rin­koon la­tau­tu­maan.

Ta­val­li­set puu­hat ta­los­sa ja puu­tar­has­sa täyt­tä­vät Pir­jon ja Mat­t­sin päi­vät aa­mus­ta il­taan.

– Tääl­lä ei to­del­la­kaan eh­di le­po­tuo­lis­sa is­tu­maan ja kir­jo­ja lu­ke­maan. Vä­lil­lä ruo­ka­kel­lo kut­suu mie­hen syö­mään omis­ta kun­nos­tus­töis­tään. Tyk­kään lait­taa ruo­kaa. Teen joka päi­vä kun­non lou­naan ja päi­väl­li­sen, Pir­jo ker­too.

Puu­tar­ha vaa­tii ali­tuis­ta hoi­vaa

Kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten puu­tar­ha oli kas­va­nut luon­non kans­sa yh­teen. Se oli täyn­nä lu­pii­ne­ja. Pö­heik­kö ku­hi­si käär­mei­tä.

Pir­jo ryh­tyi rai­vaa­maan puu­tar­haa kä­sin ja vii­kat­teel­la. Hän ajat­te­li is­tut­taa vain val­koi­sia ruu­su­ja, eh­kä muu­ta­man vaa­le­an­pu­nai­sen. Ruu­sut ei­vät me­nes­ty­neet, ja Pir­jo ar­ve­lee syyk­si ve­den puut­teen. Vii­me vuo­si­na ruu­su­ja on kui­ten­kin al­ka­nut nous­ta.

Pir­jo siis­tii kuk­ka­penk­ke­jä ja kit­kee rik­ka­ruo­ho­ja – ja sa­noo luon­non ole­van ih­mis­tä vah­vem­pi. Jos rik­ka­ruo­ho­ja ei kit­ke vii­koit­tain, alue rän­sis­tyy. Li­säk­si peu­rat, ka­nit ja myy­rät te­ke­vät omaa tu­ho­aan.

– Kul­jen päi­vät pit­kät ym­pä­ri tont­tia. Ke­sä­vaa­te­tuk­see­ni kuu­lu­vat­kin hat­tu, hans­kat, saap­paat ja ema­li­äm­pä­ri täyn­nä puu­tar­ha­vä­li­nei­tä, Pir­jo ker­too.

Hems­kär on kult­tuu­ri­aar­re

Hu­vi­lan suun­nit­te­li­vat ark­ki­teh­ti­vel­jek­set Ber­tel (1872–1946) ja Val­ter Jung (1879–1946). Ber­tel on tun­ne­tum­pi ja eri­tyi­ses­ti ase­ma­kaa­va-ark­ki­teh­ti­na.

Vuon­na 1918 val­mis­tu­nut suu­ri hu­vi­la on se­koi­tus ju­gen­dia ja kan­sal­lis­ro­man­tiik­kaa. Se poik­ke­si saa­ris­ton pe­rin­tei­sis­tä pu­na­mul­ta­ra­ken­nuk­sis­ta. Hir­si­ta­los­sa on tii­li­kat­to ja ul­ko­lau­doi­tus. Si­säl­lä van­hat hir­ret nä­ky­vät yhä muu­al­la pait­si pii­an­ka­ma­ris­sa, jos­sa ne on pei­tet­ty pin­ko­pah­vil­la ja ta­pe­til­la.

Ta­lon ra­ken­nut­ti per­heen­sä lo­ma­ko­dik­si Ah­ve­nan­maal­la syn­ty­nyt mu­sii­kin­tut­ki­ja ja kan­san­ru­nous­tie­tei­li­jä Ot­to An­ders­son (1879–1969). Hän suo­rit­ti kant­to­ri-ur­ku­rin tut­kin­non 21-vuo­ti­aa­na ja väit­te­li mu­siik­ki­tie­teen toh­to­rik­si 44-vuo­ti­aa­na. Hä­nes­tä tuli Åbo Aka­de­min mu­siik­ki­tie­teen pro­fes­so­ri ja reh­to­ri, jon­ka ym­pä­ril­le pe­rus­tet­tiin Tu­run Si­be­lius-mu­seo 1949. Kan­sa­tie­tei­li­jä­nä Ot­to An­ders­son tal­len­si kan­san­sä­vel­miä mat­koil­laan Suo­mes­sa ja Vi­ros­sa.

Ny­kyi­nen isän­tä Mat­ts peri hu­vi­lan isäl­tään, joka oli Ot­to An­ders­so­nin poi­ka. Mat­ts on viet­tä­nyt tääl­lä kaik­ki lap­suu­den ke­sät. Hän muis­taa vilk­kaan so­si­aa­li­sen elä­män, suo­men­ruot­sa­lai­sen kult­tuu­ri­vä­en vie­rai­lut ja il­ta­päi­vien mu­siik­ki­het­ket. Sii­hen ai­kaan hu­vi­lal­la oli myös puu­tar­hu­ri ja kak­si apu­lais­ta.

Talo oli Ot­to An­ders­so­nin kuo­le­man jäl­keen pit­kään tyh­jil­lään. 1970-lu­vul­la hä­nen poi­kan­sa ha­lu­si lah­joit­taa ton­tin ja hu­vi­lan Ah­ve­nan­maan maa­kun­nal­le, mut­ta se ei on­nis­tu­nut. Mat­ts ja Pir­jo al­koi­vat kun­nos­taa ta­loa vuon­na 1985.