Anun ja Topin kotitalo muodostuu vanhasta hirsitalosta ja modernista uudisosasta, jotka on taiten yhdistetty toisiinsa. Arkkitehtina toimi Niko Tiula. Datsaksi kutsuttu hirsitalo on saanut nimensä siitä, että se on rakennettu alun perin idänkauppaa ja vieraiden kestitsemistä varten. Anun ja Topin haltuun rakennus päätyi noin 25 vuotta sitten. Laajennusosa tehtiin 13 vuotta sitten.

Rus­ka te­kee tu­lo­aan. Hon­gat heh­ku­vat au­rin­gos­sa, ja Kit­ka välk­kyy ym­pä­ril­lä syk­syn­si­ni­se­nä. Mus­tal­la pa­ne­loi­tu ma­ta­la hir­si­ra­ken­nus avau­tuu jär­vel­le päin. Be­to­ni­sen ta­lon suu­ret ik­ku­nat ku­rot­ta­vat kor­ke­al­le ja tuo­vat au­rin­gon si­sään. Ta­lo­jen yh­dis­tel­mä on ai­nut­laa­tui­nen.

Isän­tä ja per­heen koi­rat ovat kai­ras­sa, mut­ta pai­kal­la ovat Anun li­säk­si ty­tär Rai­sa, hä­nen tyt­tä­ren­sä Ii­ris sekä Ii­rik­sen lap­set, 5-vuo­ti­as Syl­vi ja vii­si­kui­nen San­te­ri – nel­jä su­ku­pol­vea.

– Ii­ris on luo­vuu­te­ni jat­ka­ja, Anu esit­te­lee hy­vil­lään.

Ii­ris on 31-vuo­ti­as per­hee­näi­ti, lää­kä­ri Iin kun­nas­sa ja myös ku­va­tai­tei­li­ja.

– Kan­nus­tan Ii­ris­tä löy­tä­mään luo­vuu­del­le ai­kaa, Anu sa­noo.

Ar­jen luo­vuut­ta vil­je­lee esies­ka­ri­lai­nen Syl­vi.

– Syl­vi on ui­nut sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä pal­jus­sa koko aa­mun, ker­too Rai­sa ja nau­raa.

Anu sanoo muuttuneensa iän myötä: – Energia on säilynyt, jopa lisääntynyt, mutta olen tullut nöyremmäksi. Olen oppinut antamaan muillekin tilaa, kasvatan itseäni siihen.

Perhe osti Anulle lahjaksi Reidar Särestöniemen varhaisen työn vuodelta 1958. Työ on seinällä ylinnä oikealla. Madonna näytti Anun mielestä valkealla seinällä ”niin pahalta”, että jotain piti keksiä. – Reidarin takia maalattiin koko seinä, Anu sanoo. Muut teokset ovat Iiris Pentikäisen, alhaalla vasemmalla toinen Reidar Särestöniemen työ. Hiiltyneeltä puulta näyttävä veistos ikkunan edessä on Italiasta.

Hy­vät ih­mi­set

Viik­koa en­nen haas­tat­te­lua Anu mat­kus­ti yö­ju­nal­la Tur­kuun ja opas­ti nel­jä tai­tei­li­ja­kier­ros­ta Alus­sa oli sie­men -näyt­te­lys­sään Wäi­nö Aal­to­sen mu­se­os­sa Tu­rus­sa. Sen jäl­keen on ra­ken­net­tu uut­ta näyt­te­lyä Ro­va­nie­men kau­pun­gin­te­at­te­rin au­laan, kes­tit­ty ryh­mää Pen­ti­kin myy­mä­löi­den vä­keä ja muo­vail­tu uut­ta. Vii­kon­lop­pu­na on Anus­ta ker­to­van Anu P. -näy­tel­män en­si-il­ta Ro­va­nie­men kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa. Sun­nun­tai­na uu­si ryh­mä pen­tik­läi­siä saa­puu Po­si­ol­le. On juh­la­vuo­den pro­jek­ti, et­tä myy­mä­löi­den väki kut­su­taan ky­lään.

Vä­ki­sin­kin ih­me­tyt­tää, mi­ten Anu eh­tii kai­ken.

– Yk­sin ei ku­kaan ole mi­tään. Mi­nul­la on ol­lut ai­na ym­pä­ril­lä­ni hy­vien ih­mis­ten rin­ki. Hei­dän avul­laan olen teh­nyt asi­at.

As­ko on yk­si heis­tä, luot­toih­mi­sis­tä, Anu sa­noo ja viit­ti­löi pe­rem­mäl­le keit­ti­öön.

As­ko Luo­su­jär­vi on ol­lut vii­ti­sen vuot­ta Pen­ti­kil­lä töis­sä. Aluk­si hän oli va­la­ja­na teh­taal­la, mut­ta on nyt Anun hen­ki­lö­koh­tai­nen as­sis­tent­ti. Kou­lu­tuk­sel­taan As­ko on ke­raa­mik­ko ja kok­ki.

Galleriaseinällä on yksi Iiriksen ensimmäisistä teoksista, Anulle yksi rakkaimmista. Ateljeesta pilkistää Teuvo Tuomivaaran veistos ja Stig Baumgartnerin maalaus.

Uuden puolen keittiöön tilattiin taiteilija Paula Suomiselta värik-käät maalaukset. Keittiön tuolit on tehnyt Pentikin puuseppä. Keittiö-kaapit jäävät saarekkeen taakse.

Anun ja Topin puolia yhdistää käytävä. Näkymä on vanhalta puolelta uudelle. Välikköön on rakennettu pieni keittiö.

Lupa ol­la tai­tei­li­ja

Vii­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten pe­rus­tet­tu Pen­tik on nyt las­ten omis­tuk­ses­sa ja suun­nit­te­lun pää­vas­tuu on Lui­sa Lai­neen kä­sis­sä, mut­ta aa­mu­nel­jäl­tä, vii­meis­tään vii­del­tä Anu on jo teh­taal­la. Hän nap­saut­taa va­lot pääl­le, keit­tää aa­mu­kah­vit ja käy työ­hön.

– Teh­das on mi­nun leik­ki­mök­ki­ni, Anu sa­noo.

Kun Anu nuo­re­na työs­ken­te­li tu­ber­ku­loo­si­pa­ran­to­las­sa Sii­lin­jär­vel­lä ja jär­jes­ti po­ti­lail­le tai­de­työ­pa­jo­ja, hän ra­kas­tui sa­veen.

– Olen sa­vi­ho­lis­ti. Al­kuun luo­vuus oli pa­koa, mut­ta näyt­te­lyis­sä olen saa­nut to­teut­taa haa­vei­ta­ni ja roh­kais­tu­nut, kun olen tul­lut hy­väk­sy­tyk­si myös tai­tei­li­ja­na.

Tai­tei­li­juus on ol­lut alt­tiik­si aset­tu­mis­ta ja vaa­ti­nut kas­va­mis­ta.

– Vie­lä­kin mi­nul­ta saa­te­taan ky­syä, et­tä mis­sä ne ku­pit ovat.

Vie­lä on tu­los­sa yk­si näyt­te­ly, hän lu­paa. Se ker­too mie­his­tä ja tun­teis­ta.

Datsan kelohonkaiset hirsiseinät on valkaistu. Pitkä pöytä on katettu Pentikin Fantasia-kuosin liinalla. Pöydän ympärillä on Kartellin ilmavat tuolit. Maalaukset ovat Iiris Pentikäisen. Uniikki valaisin on Anun ja hänen assistenttinsa Askon käsialaa.

iiriksen maalaus ja Aasiasta ostettu antiikkikaappi pursuavat värien voimaa. Kynttilänjalat ja astiat ovat Pentikin mallistoa.

Ison oleskelutilan lisäksi vanhalta puolelta löytyy kolme makuuhuonetta. Kelohirsitalo on ulkoa verhoiltu mustalla puupaneelilla. Terassiin on upotettu palju.

Yh­des­sä roh­kei­ta

Tär­kein mies Anun elä­mäs­sä on tie­tys­ti Topi, avi­o­puo­li­so vuo­des­ta 1965 saak­ka. Yh­des­sä on ol­tu roh­kei­ta, jopa pe­lot­to­mia: on ra­ken­net­tu yri­tys tyh­jäs­tä, sel­vit­ty niin me­nes­tyk­ses­tä kuin kon­kurs­sin lä­hel­lä käy­mi­ses­tä­kin.

”To­pin puo­lel­la” ta­loa ol­laan hir­si­sei­nien suo­jas­sa, nau­ti­taan tak­ka­tu­les­ta, erä- ja luon­to­kir­jois­ta. Ta­lot on yh­dis­tet­ty käy­tä­väl­lä. Sen la­si­o­ves­sa on sy­dän mer­kik­si sii­tä, et­tä Topi on ter­ve­tul­lut Anun puo­lel­le, mut­ta koi­rat py­sy­vät To­pin puo­lel­la.

– Jos­kus Topi oli mus­ta­suk­kai­nen työl­le­ni, mut­ta ei enää. Hän on nyt vii­me vuo­det sii­von­nut, pes­syt pyyk­kiä, kan­ta­nut ruo­kaa ja sa­vea, niin et­tä olen saa­nut teh­dä tai­det­ta.

Anun kä­det muo­vai­le­vat sa­vea koko ajan. Il­lal­la, kun hän kat­se­lee uu­ti­set tai kuun­te­lee ra­di­o­ta, kä­sis­sä syn­tyy uut­ta. Työ­mat­koil­la ho­tel­leis­sa ja len­noil­la on sa­vea mu­ka­na. Yö­ju­naan pa­ka­taan mat­ka­lauk­kuun sa­vea.

– Puo­li yh­den­tois­ta jäl­keen, kun raa­hau­dun il­lal­la nuk­ku­maan, por­tai­ta kul­ke­vat sa­vi­set jäl­jet ylös ma­kuu­huo­nee­seen, Anu ker­too.

Mut­ta sa­vea, sitä tar­vi­taan nyt heti, sil­lä Syl­vi ha­lu­aa muo­vail­la. Anu-mum­mi, isoi­so­äi­ti, on heti val­mii­na ha­ke­maan sitä, sil­lä sa­ve­a­han täs­sä ta­los­sa riit­tää.

”Topin puolella” sijaitsevassa vierashuoneessa on seinällä vanha kattokasetti, joka matkasi Intiasta kontissa Suomeen. Yöpöytinä toimivat jakkarat ja tekstiilit sängyillä ovat Pentikin mallistoa.

Takan ääressä katsotaan televisiota, luetaan ja poltetaanpa joskus sikaritkin. Tuoli on Yrjö Kukkapuron suunnittelema Karuselli, sohva Adean mallistoa. Veistos takan reunalla on ruotsalaisen Henrik Allertin, joka työskenteli Pentikillä 1970-luvulla.

Täy­sil­lä ja joka päi­vä

Kun tyt­tä­ren­ty­tär Ii­ris ja hä­nen vel­jen­sä Art­tu oli­vat pie­niä, hei­dän isän­sä me­neh­tyi syö­pään. Se oli kova paik­ka koko per­heel­le. Si­sa­ruk­set oli­vat eten­kin al­kuun pal­jon Anun ja To­pin hoi­vis­sa. Myös se, et­tä Anu me­net­ti oman äi­tin­sä vain 6-vuo­ti­aa­na, on jät­tä­nyt jäl­ken­sä.

Eh­kä me­ne­tyk­set ja päät­tä­väi­nen luon­ne ovat teh­neet sen, et­tä Anu on to­ti­ses­ti elä­nyt.

– Olen elä­nyt joka päi­vä. Olen elä­nyt täy­sil­lä ja reip­paas­ti ja va­ran­nut ai­na ai­kaa myös in­to­hi­mol­le­ni.

Sii­hen Anu kan­nus­taa myös Ii­ris­tä, jol­la on maa­laa­mi­sen lah­ja.

– Ha­lua tu­kea Ii­ris­tä niin kuin Topi on tu­ke­nut mi­nua.

Let­tu­pöy­däs­sä kes­kus­tel­laan sii­tä, mis­sä Ii­rik­sen näyt­te­ly voi­si ol­la.

– Kyl­lä Ii­ris eh­tii, lap­set ovat kui­ten­kin vie­lä pie­niä, Rai­sa top­puut­te­lee.

Makuuhuone kylpee valossa. Verhoja ei ole ja seinänlevyiset ikkunat avautuvat molempiin suuntiin. – Topille valon määrä on liikaa, joten hän nukkuu mieluummin omalla puolellaan. Leveä sänky syntyi, kun yhdistettiin kaksi parisänkyä. Intian Jodhpurista romuvarastosta löytynyt hehkuva työ on intialaisen palatsin kattokasetti. Se tuotiin sisään, kun rakennus oli vielä tekovaiheessa. Vielä nimetön puuveistos vasemmalla on Teuvo Tuomivaaran, ikkunan edessä on eteläkorealaisen Sungmi Han teos.

Uu­del­le kier­rok­sel­le

Pen­ti­kin tuo­tan­to oli en­si al­kuun yk­sin Anun kä­sis­sä ja toi­mi­ti­la­na nuo­ren­pa­rin koti. En­sim­mäi­set Kaa­mos­ki­vi-kynt­ti­län­ja­lat myy­tiin Po­si­on Es­sol­la. Nyt Po­sio on mel­kein yh­tä kuin Pen­tik, sil­lä kes­kel­lä ete­läi­sen La­pin pel­to­ja, met­siä ja soi­ta ei eh­kä muu­ten poik­ke­ai­si sel­lais­ta mää­rää tu­ris­te­ja kuin nyt te­kee.

– Mut­ta ei mei­tä ka­deh­di­ta. Tääl­lä tie­de­tään, et­tä em­me ole ker­man­kuo­ri­joi­ta.

Teh­taan kyl­jes­sä si­jait­se­vat myy­mä­lä, mu­seo ja gal­le­ria. Tä­nä­kin vuon­na mu­se­on las­ku­ri on nak­sut­ta­nut yli 100 000 ker­taa. Vie­rai­ta riit­tää. He tu­le­vat toki kau­nii­den esi­nei­den, mut­ta yh­tä pal­jon Anun ta­kia.

– Olen yl­peä sii­tä, mi­ten kaik­ki on to­teu­tu­nut upe­am­pa­na kuin oli­sim­me us­ko­neet. Olen yl­peä myös sii­tä, et­tä Pen­tik on läh­dös­sä uu­del­le kier­rok­sel­le. On al­ka­mas­sa uu­si, mo­der­ni ai­ka, Anu us­koo.

Uut­ta ai­kaa on myös se, et­tä yri­tyk­sen en­sim­mäi­nen per­heen ul­ko­puo­li­nen toi­mi­tus­joh­ta­ja, Riik­ka Wulff, aloit­ti kak­si vuot­ta sit­ten.

– Olen iän myö­tä muut­tu­nut. Ener­gia on säi­ly-
nyt, jopa li­sään­ty­nyt, mut­ta olen muut­tu­nut nöy­rem­mäk­si. Olen op­pi­nut an­ta­maan muil­le­kin ti­laa, kas­va­tan it­se­ä­ni sii­hen, Anu sa­noo pai­nok­kaas­ti.

Hä­nen kä­den­jäl­ken­sä nä­kyy yhä myös käyt­tö­e­si­neis­sä. Haas­tat­te­lu­päi­vä­nä myy­mä­löi­hin tuli Kajo, Anun suun­nit­te­le­ma as­ti­as­to, jos­sa on peh­me­ät vä­rit ja muo­dot.

– Täs­sä ajas­sa tar­vi­taan läm­pöä, hän sa­noo.

Viherhuone syntyi kylpyhuoneeseen, kun Anu kantoi ruukkuyrtit hallalta suojaan.

Mus­ti­na het­ki­nä

Anu asuu teh­taal­la, nuk­kuu ko­to­na ja uu­dis­tuu mat­koil­la, kir­joit­taa Topi vii­me vuon­na il­mes­ty­nees­sä te­ok­ses­saan Mi­nuus ja kas­vu.

Mat­koil­le on läh­det­tä­vä sil­loin, kun tu­lee mus­tia vai­hei­ta.

– Ker­ran olin niin lop­pu, et­tä mie­tin, kuka olen. Len­sin Mi­la­noon, ja vii­sas Topi sa­noi, et­tä ole niin kau­an kuin tar­vit­set ai­kaa.

Rei­lun vii­kon Anu ke­rä­si voi­mia.

– Oli va­paut­ta­vaa ot­taa etäi­syyt­tä ja ol­la niin, et­tä ku­kaan ei tun­te­nut.

Anu on tär­kei­le­mä­tön, ja sik­si hän­tä on help­po lä­hes­tyä. Niin mo­net te­ke­vät­kin. Use­am­pi yh­teis­ku­va na­pa­taan Pen­tik-mä­el­lä siel­lä vie­rail­les­sam­me. Anu jak­saa vaih­taa kuu­lu­mi­sia kaik­kien ha­luk­kai­den kans­sa.

Koh­taa­mis­ten kaut­ta ta­pah­tuu toi­si­naan myös yl­lä­tyk­siä.

Epäanumaisia, Anu Pentik sanoo uniikeista koirahahmoistaan, joita hän tekee viisi erilaista, sata kutakin. – Pidän itseäni hereillä ja pyrin pois kaavoista. Näiden parissa saan leikkiä. Muotoillessaan koiria hän muovailee mielessään myös seuraavaa näyttelyään.

Yl­lä­tys­ten koh­taa­mi­nen

Viik­koa ai­em­min, kun ku­hi­na Wäi­nö Aal­to­sen mu­se­os­sa hil­je­ni, Anu jut­te­li vie­lä to­vin erään äi­din ja tyt­tä­ren kans­sa. Tyt­tä­rel­lä oli yl­lä­tys. Hän ojen­si Anul­le kau­niis­ti pääl­lys­te­tyn laa­ti­kon.

– Siel­lä on työ­ha­ke­mus, Pa­rii­sis­sa muo­ti­suun­nit­te­lua opis­kel­lut nuo­ri nai­nen sa­noi.

Anu oli yl­lät­ty­nyt ja myös otet­tu. Hän kan­toi laa­ti­kon sy­lis­sään Ro­va­nie­men-ju­naan ja sitä myö­ten Po­si­ol­le.

Laa­tik­ko on nyt Anun atel­jees­sa, ja hän on vai­kut­tu­nut työn­ha­ki­jan ky­vyis­tä.

Seu­raa­va­na aa­mu­na ta­va­tes­sam­me Anu kii­ruh­taa jo pi­hal­le vas­taan.

– Me läh­dem­me Rai­san kans­sa Pa­rii­siin! Ja ar­vaa, kuka läh­tee mu­kaan? No se työn­ha­ki­ja!

Anus­sa on ute­li­ai­suut­ta ja leik­ki­syyt­tä, ky­kyä in­nos­tua. Ja sii­tä hän ha­lu­aa pi­tää kiin­ni.

– Ha­lu­an py­syä liik­kees­sä.

Mut­ta nyt Anun on ai­ka kur­va­ta koh­ti Ro­va­nie­meä. Siel­lä hän ta­paa To­pin viik­ko­jen eron jäl­keen. Kun Topi vaih­taa rat­tiin, Anu al­kaa muo­vail­la te­rä­leh­tiä krans­sei­hin. As­ko teh­taal­ta ti­la­si nii­tä juu­ri.

Posiolaisen taiteilijan Teuvo Tuomivaaran veistoksia on myös pihapiirissä.

Kolme sukupolvea. Anu, hänen tyttärentyttärensä Iiris, jonka sylissä on viisivuotias Sylvi. Anu näkee Iiriksessä luovuutensa jatkajan. Yhteensä Anulla ja Topilla on lapsenlapsenlapsia kahdeksan.

Pohjoisen luonto tekee taidettaan ympäri vuoden. Kevät on kiivaudessaan Anun vuodenaika, mutta myös syksyssä on upeutta, kun auringonlaskut ovat näyttäviä ja revontuletkin värjäävät taivaan. – Luonto on niin voimakas, kun sen kanssa osaa keskustella. Nyt jo osaan, nuorempana vain kohelsin kauheasti, Anu sanoo ja nauraa.