La­ka­na ja kat­ti­la muut­tui­vat tut­tu­je­ni ar­jes­sa elä­mää isom­mik­si ky­sy­myk­sik­si, kun tuli pu­het­ta ky­seis­ten, tar­peel­lis­ten esi­nei­den lu­ku­mää­räs­tä ko­ti­ta­lou­des­sa.

Vuo­si­kau­sia tut­tu­ni keit­ti iloi­se­na yh­del­lä kat­ti­lal­la ruo­kaa per­heel­leen. Sit­ten tuli käy­mään ih­mi­nen, joka tai­vas­te­li asi­aa ta­vat­to­mas­ti. Yh­des­tä kat­ti­las­ta tuli kum­mal­li­nen, mel­kein­pä hä­pe­äl­li­nen asia. Ei­hän kun­nol­li­nen per­hee­näi­ti voi pär­jä­tä yh­del­lä kat­ti­lal­la.

Toi­nen tut­tu­ni käyt­tää yh­tä la­ka­naa. Kun se li­kaan­tuu, se pes­tään aa­mul­la ja il­lal­la se on käyt­tö­val­mis.

Ei­kö si­nul­la ole kah­vi­kup­pe­ja?

Kun olim­me nuo­ri per­he, ra­ham­me me­ni­vät muu­hun kuin esi­mer­kik­si as­ti­oi­hin.

Tar­joi­lin vuo­sia kah­via mu­keis­ta, kun­nes edes­men­nyt tä­ti­ni tuli ky­lään ja tuus­kah­ti:

– Ei­kö sil­lä Ans­kil­la ole oi­kei­ta kah­vi­kup­pe­ja!

Seu­raa­val­la vi­sii­til­lä hän toi kah­den­tois­ta hen­gen Arc­ti­ca-kah­vi­as­ti­as­ton.

Kah­vi­as­ti­as­to kuu­lui hä­nen maa­il­mas­saan - ja var­mas­ti vie­lä 1980-lu­vul­la muu­ten­kin - hy­vän ko­din tar­peis­toon.

La­ka­na ja kat­ti­la, yk­si­kös­sä

Suh­tees­sa ma­te­ri­an mää­rään ku­vio tai­taa men­nä jo­ten­kin näin:

Kun ta­va­raa oli maa­il­mas­sa vä­hem­män, enem­män ta­va­raa mer­kit­si vau­raut­ta ja hy­vää elä­mää.

Nyt kun ta­va­raa on ke­hit­ty­nees­sä maa­il­mas­sa yl­lin­kyl­lin, vä­hem­män ja va­li­koi­tua ta­va­raa mer­kit­see vau­raut­ta ja hy­vää elä­mää.

Niuk­kuus ja jär­jes­tys voi­vat ol­la vil­li­tys ja mel­kein us­kon­to, ku­ten huip­pu­suo­si­on saa­vut­ta­nut Kon-Mari on to­dis­ta­nut.

Mut­ta pi­tää­kö ko­to­na ol­la vä­hän vai pal­jon ta­va­raa?

Olen­nais­ta on, mil­lai­sen run­sau­den tai niuk­kuu­den kes­kel­lä ih­mi­nen viih­tyy. It­sel­le­ni ovat tär­kei­tä tuot­tei­den suun­nit­te­lu- ja val­mis­tus­pol­ku, laa­tu ja kau­neus. Ja useis­ta ko­tim­me ta­va­rois­ta olen ty­kän­nyt jo kaik­ki ne kol­me vuo­si­kym­men­tä, jot­ka ne ovat meil­lä ol­leet.

La­ka­na ja kat­ti­la, kak­si­kos­sa

So­pi­va ta­va­ra­mää­rä vaih­te­lee elä­män­vai­heen mu­kaan, mut­ta ei pie­ne­ne il­man tie­tois­ta kar­si­mis­ta.

As­ti­a­kaap­pien pe­rus­teel­la mi­nä­kin olen va­rus­tau­tu­nut päi­vit­täi­siin per­he­juh­liin. Lii­na­vaat­teet ja pyyh­keet riit­tä­vät suur­per­heel­le.

Muis­tan kyl­lä myös, kun täys­mie­hi­tyk­sen ai­ka­na mie­tin, min­ne kaik­ki pyyh­keet ai­na ka­to­a­vat.  Nii­tä löy­tyi yh­den nuo­ren hen­ki­lön huo­nees­ta yleen­sä noin kah­dek­san.

Tä­nään pär­jääm­me ar­jes­sa oi­ke­as­ti kah­del­la kat­ti­lal­la, kah­del­la la­ka­nal­la ja kah­del­la pyyh­keel­lä. Saan odot­taa use­am­man päi­vän, et­tä as­ti­an­pe­su­ko­ne täyt­tyy. Ja jos nyt ky­sy­tään, mik­si en tis­kaa kä­sin, voin ker­toa, et­tä lap­se­na ja nuo­re­na tis­ka­sin kiin­ti­ö­ni täy­teen maa­lais­ta­los­sa kah­dek­san hen­gen huus­hol­lis­sa.

Kah­vi­as­ti­oi­ta­kaan em­me tar­vit­se kah­ta hyl­lyl­lis­tä. Mut­ta toi­saal­ta, se rak­kaan tä­ti­ni pian 30 vuot­ta sit­ten tuo­ma as­ti­as­to pal­ve­lee pa­rem­mis­sa kat­tauk­sis­sa ja on käy­nyt lai­nas­sa ys­tä­vien­kin ke­muis­sa.