Kirjailija Eppu  Nuotiolle tärkeintä ovat leikkisyys ja mukavuus: ”Kodin laittaminen ei ole minusta niin kauhean vakavaa”

Ko­din lait­ta­mi­nen ei ole mi­nus­ta niin kau­he­an va­ka­vaa, vaik­ka nuo­re­na saa­toin­kin stres­sa­ta epä­jär­jes­tyk­ses­tä tai vaik­ka jou­luis­ta. Mo­tok­se­ni on muo­dos­tu­nut Nii­na Leh­to­nen-Brau­nin tau­lus­ta teks­ti: ”Hau­das­sa on ai­kaa hä­ve­tä.” Tau­lu on sekä it­ket­tä­nyt et­tä nau­rat­ta­nut mi­nua.

Tär­kein­tä ko­to­na ovat leik­ki­syys ja mu­ka­vuus – ko­toi­suus. Ko­to­na teen töi­tä ja vie­tän ai­kaa per­hee­ni kans­sa. En si­sus­ta ko­tia ke­tään muu­ta var­ten. Kai­kis­sa ko­deis­sam­me on ol­lut sa­man­nä­köis­tä, ta­va­rat vain ovat muut­ta­neet osoit­tees­ta toi­seen. Olem­me saa­neet asua saa­ris­tos­sa Hiit­ti­sis­sä, Ber­lii­nis­sä ja töi­den pe­räs­sä ym­pä­ri Suo­mea.

Josef Frankin Paradiset-tapettiin ihastuin jo nuorena. 40 vuoden jälkeen olen saanut sen seinälleni. Se on ihana!

Rak­kai­ta esi­nei­tä on pal­jon, mut­ta Ber­lii­nis­tä os­te­tut kir­jas­to­tik­kaat muis­tut­ta­vat mi­nua vuo­sis­tam­me siel­lä. Ko­tim­me Ber­lii­nis­sä oli unel­mie­ni asun­to, jos­sa saim­me elää kym­men­kun­ta vuot­ta. Lap­suu­den­ko­dis­ta­ni on ma­don­naa ja las­ta ku­vaa­va teos. Se oli van­hem­pie­ni sän­gyn­pää­dys­sä. Teos on mi­nul­le tär­keä, sii­hen tii­vis­tyy pal­jon äi­din ja lap­sen vä­li­ses­tä suh­tees­ta.

Lapsuudenkodistani on madonnaa ja lasta kuvaava teos. Siihen tiivistyy paljon äidin ja lapsen välisestä suhteesta.

Ar­vos­tan kä­si­työ­tä ja tai­ta­via te­ki­jöi­tä. Dek­ka­ri­sar­ja­ni pää­hen­ki­lön Raa­kel Ok­san esi­ku­va on puu­sep­pä Tii­na Lo­ti­la, jo­hon tu­tus­tuin Ber­lii­nis­sä. Mil­lä pie­tee­til­lä hän teki työ­tään! Mie­he­ni Kur­re on myös tai­ta­va kä­sis­tään, minä olen saa­nut toi­mia hä­nen hans­lan­ka­ri­naan.

Viherkasveja meillä on paljon. Seepra ikkunalla on yhtä vanha kuin suhteemme, ensi vuonna nelikymmenvuotias. Seepra ostettiin Puolasta. Ikkunan vasemmalla puolella on Raisa Raekallion ja Misha del Valin työ.

Si­sus­tus­pa­hee­ni ovat vi­her­kas­vit. Kun muu­tim­me Ber­lii­nis­tä, luo­vuin 25 kas­vis­ta, mut­ta muut­to­mie­het ei­vät mei­nan­neet us­koa, kun kuor­maan pa­kat­tiin vie­lä 30 kas­via. Alun pe­rin Al­var Aal­lon atel­jees­ta pe­räi­sin ole­va kas­tan­ja on tul­lut pis­tok­kaa­na meil­le ark­ki­teh­tiys­tä­vien kaut­ta.

Kerään lukevia patsaita.

Sie­lun­paik­ko­ja­ni ovat Ber­lii­ni, Han­ko ja An­da­lu­si­an vuo­ris­to­ky­lät. Eh­kä kyse on kau­neu­den kai­puus­ta. En il­mas­to­syis­tä tee enää pi­ka­pii­pah­duk­sia. Olen ko­tou­tu­ja. Ase­tun ta­lok­si mo­nen­lai­siin paik­koi­hin. Mi­nul­le on myös tär­ke­ää ero kau­pun­ki- ja maa­lai­se­lä­män vä­lil­lä. Muu­tam­me ke­sä­kuus­sa mö­kil­lem­me Ruo­ve­del­le. Siel­lä en as­ka­roi tie­to­ko­neen kans­sa. Tal­vet vie­täm­me kau­pun­gis­sa Kur­ren lap­suu­den­mai­se­mis­sa tääl­lä Töö­lös­sä. Tu­tuis­ta kul­mis­ta tu­lee iän myö­tä tär­kei­tä.