Si­sus­tus­tyy­li­ni on komp­ro­mis­si, kos­ka sa­mas­sa ko­dis­sa asu­vat mi­ni­ma­lis­ti, eli puo­li­so­ni Alek­si, ja ih­mi­nen, joka ihai­lee bo­hee­mia rön­syi­le­vyyt­tä eli minä. Mie­he­ni mie­les­tä meil­lä on lii­kaa ta­va­raa. Minä tyk­käi­sin, et­tä oli­si enem­män elä­mää, pi­no­ja ja ase­tel­mia. Poh­dim­me kaik­kia han­kin­to­ja pit­kään, kos­ka teem­me ne lop­pu­e­lä­mää var­ten.

Lap­ses­ta as­ti olen ol­lut as­ti­a­hul­lu. Iso­tä­dil­lä­ni oli ca­te­ring-yri­tys, ja as­ti­at tu­li­vat tu­tuik­si jo pie­ne­nä. Ker­ran tu­lim­me maal­ta kau­pun­kiin hank­ki­maan mi­nul­le vil­la­tak­kia, mut­ta minä os­tin Rai­ja Uo­sik­ki­sen as­ti­an, mikä ei vält­tä­mät­tä läm­mit­tä­nyt. Ai­koi­naan me­nin töi­hin­kin Iit­ta­lal­le sen ta­kia, et­tä ra­kas­tan as­ti­oi­ta.

Van­ha suo­ma­lai­nen ke­ra­miik­ka vie­hät­tää täl­lä het­kel­lä niin mi­nua kuin Alek­sia. Jois­sa­kin esi­neis­sä on to­del­la hie­no­ja la­sit­tei­ta. Ha­lu­ai­sin ke­rä­tä myös ja­pa­ni­lais­ta ke­ra­miik­kaa, mut­ta Suo­mes­sa sii­hen on han­ka­laa pääs­tä kä­sik­si. Pi­täi­si pääs­tä Ja­pa­niin, mut­ta nyt se ei ole mah­dol­lis­ta. Ys­tä­vä­ni asuu siel­lä, ja ka­deh­tien kat­son hä­nen ku­vi­aan ke­ra­mii­kas­ta.

En luo­pui­si tai­de-esi­neis­tä, joi­ta olem­me hank­ki­neet ko­tiim­me. Tai­de luo ko­din ko­ko­nai­suut­ta. On ai­na mu­ka­vaa, et­tä voi las­kea kat­seen­sa jo­hon­kin, jos­ta tu­lee hyvä olo. Miel­ty­myk­sem­me koh­taa­vat tai­tees­sa. Olo­huo­nees­sa ole­va Vil­le Ky­lä­tas­kun työ oli esil­lä Ga­le­rie Forsb­lo­mil­la. Pää­tim­me, et­tä han­kim­me näyt­te­lys­tä yh­den tau­lun, mi­kä­li pi­däm­me sa­mas­ta työs­tä eni­ten. Näin kävi.

Lem­pi­paik­ka­ni ko­to­na on keit­tiö. Se on mi­nun huo­nee­ni. Keit­ti­ön saa­rek­kees­ta pi­dän pal­jon. Se ve­tää ih­mi­set ym­pä­ril­leen. En myös­kään vaih­tai­si olo­huo­neen ik­ku­na­nä­ky­mää en­kä asuin­paik­kaam­me Ka­ta­ja­nok­kaa. Ei tie­ten­kään voi tie­tää, mitä elä­mä tuo tul­les­saan.

Jou­lus­sa­ni ovat kes­kei­siä ruo­ka, ys­tä­vät, per­he ja it­se teh­dyt lah­jat. Kun keit­tää si­nap­pia, lei­poo lei­vän tai pik­ku­lei­piä, lah­ja tun­tuu pal­jon hen­ki­lö­koh­tai­sem­mal­ta. Nau­tin pal­jon sii­tä, kun val­mis­tan jo­ta­kin an­net­ta­vak­si toi­sel­le ih­mi­sel­le. Omat jou­lu­ruo­kam­me ei­vät ole pe­rin­tei­siä, mut­ta käy­tän niis­sä ai­na se­son­gin raa­ka-ai­nei­ta.

Jou­lu on ih­mi­sen pa­ras­ta ai­kaa. On tyl­sää, et­tä suo­ma­lai­set va­lit­ta­vat synk­kää, pi­me­ää ja mär­kää. Kaik­ki­han on kiin­ni sii­tä, mi­ten asi­oi­ta kat­soo. Mi­nul­le jou­lu on loma pi­mey­den kes­kel­lä. Jou­lu ei ole vain yk­si pie­ni juh­la, vaan ai­ka­kau­si. Jo lo­ka­kuus­sa voi al­kaa las­keu­tua jou­luun.

Kai­san jou­lu­si­vus­tol­le pää­set täs­tä: Christ­mas with Kai­sa