Ko­tim­me on ny­kyi­sin hy­vin vaa­lea ja yk­sin­ker­tai­nen, olem­me kar­si­neet ta­va­raa ai­kai­sem­mas­ta tosi pal­jon. Jo­kai­sel­la esi­neel­lä on ol­ta­va funk­tio. Kah­den ai­kui­sen ko­dis­sa on mo­lem­pien ta­va­roi­ta, jot­ka ovat tul­leet osak­si yh­teis­tä elä­mää. Ha­lu­an kun­ni­oit­taa toi­sen va­lin­to­ja ja näh­dä ar­von niis­sä­kin esi­neis­sä, joi­ta en ole it­se va­lin­nut.

Hanna sai perheystäviltä Pastilli-tuolin, jossa hän on itsekin leikkinyt lapsena. Taustalla naulakossa on Hannan pojan takki lapsuudesta.

Martti Järvi

Huo­maan ai­na is­tu­va­ni lat­ti­al­la soh­van si­jas­ta. Oli tosi tär­ke­ää saa­da val­koi­sek­si maa­lat­tu puu­lat­tia tä­hän ko­tiin. Kai­paan ym­pä­ril­le­ni ti­laa ja ava­ruut­ta, ja ha­lu­an tun­tea kon­tak­tin lat­ti­aan. Eh­kä se tu­lee jo­ten­kin tans­sin maa­il­mas­ta. Ra­kas­tan myös vil­la­mat­to­ja, niis­sä on ai­to, läm­min tun­tu.

Alt­ta­ri­ni on ma­kuu­huo­neen vit­rii­ni­kaap­pi ja sen pääl­le ri­pus­te­tut Kaa­ri­na Kai­lan työt. Niis­sä on ys­tä­vyy­tem­me ta­ri­na, Kaa­ri­nan ja mi­nun: kuk­kia, joi­ta olem­me yh­des­sä poi­mi­neet, ja­ka­mam­me het­ket, lei­po­ma­ni lei­pä. Kaa­ri­na on opet­ta­nut mi­nul­le mer­ki­tyk­sel­li­siä asi­oi­ta tai­tei­li­juu­des­ta. Meil­lä on iso ikä­e­ro, mut­ta ta­va­tes­sam­me löy­däm­me toi­sis­tam­me ver­tai­sen.

Omalla mehustimella puristetaan tuoretta mehua joka aamu. Jouto Designista ostettu iso seinäkello raksuttaa rauhoittavasti.

Martti Järvi

Aa­mui­sin teen me­hu­pu­ris­ti­mel­la pork­ka­na­me­hua ja kuun­te­len ison sei­nä­kel­lon ti­ki­tys­tä keit­ti­ös­sä. Ti­ki­tys on jo­kin tur­val­li­nen, var­hai­nen muis­to. Kel­lo muis­tut­taa mi­nua myös rau­ta­tie­a­se­mis­ta ja sii­tä, mi­ten tär­ke­ää läh­te­mi­nen ja saa­pu­mi­nen on.

Hanna koristelee usein kattauksen metsästä keräämillään aineksilla. Leipätaikinaan hän lisää siemeniä, pähkinöitä ja kaapista löytyviä höysteitä mielensä mukaan.

Martti Järvi

Lei­von lei­pää mel­kein joka päi­vä. Lei­vän tuok­su on vä­hin­tään yh­tä tär­ke­ää kuin sen maku. Äi­ti­ni lei­poi usein säm­py­löi­tä, mum­min kans­sa lei­voim­me herk­ku­ja – hän oli ko­ti­ta­lou­so­pet­ta­ja­o­pis­ton reh­to­ri.

Vii­me vuo­den ko­ro­na­e­ris­tys muut­ti esiin­ty­vän tai­tei­li­jan ar­jen täy­sin. Kir­jan kir­joit­ta­mi­sen kan­nal­ta vai­ku­tus oli po­si­tii­vi­nen. En­sim­mäi­nen ro­maa­ni­ni on juu­ri jul­kais­tu. Sen nimi Ai­noa ko­ti­ni viit­taa ke­hoon. Ke­hom­me on lo­pul­ta ai­noa, min­kä omis­tam­me.

Ra­kas­tan Pa­rii­sia ja rans­kan kiel­tä – tämä tu­lee äi­dil­tä­ni, joka saat­toi mi­nut ba­le­tin maa­il­maan, kävi rans­ka­lai­sen kou­lun ja jol­la oli pal­jon Rans­kas­sa asu­via ys­tä­viä. Opet­te­lin kie­len nuo­re­na Sveit­sis­sä, kun olin vaih­to-opis­ke­li­ja­na ja hoi­ta­mas­sa van­huk­sia. Kak­si vuot­ta sit­ten läh­din tai­tei­li­ja-re­si­dens­siin Pa­rii­siin. Esi­kois­ro­maa­ni­ni en­sim­mäi­set teks­tit syn­tyi­vät Sei­nen ran­nal­la.