Lem­pi­paik­ka­ni on työ­huo­nee­ni. Siel­lä on jouk­ko esi­nei­tä ja asi­oi­ta, joil­la on mer­ki­tys. Se on paik­ka me­so­a­mi­sel­le eli luo­mi­sel­le, sa­moin kuin hil­jai­sel­le ajat­te­lul­le.

Pa­ras­ta työ­huo­neel­la­ni on su­mei­den la­sien läpi si­sään sii­vi­löi­ty­vä au­rin­gon­va­lo. So­vim­me jo en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä ys­tä­vä­ni ja työ­to­ve­ri­ni Ai­ni Alas­ta­lon kans­sa, et­tä ik­ku­noi­ta ei tul­la pe­se­mään mis­sään vai­hees­sa. Työ­huo­nees­ta ja ra­ken­nuk­ses­ta vä­lit­tyy sen pit­kä his­to­ria. Se luo tun­teen sii­tä, et­tä on vain yk­si osa ra­ken­nuk­sen his­to­ri­aa ja ker­ros­tu­maa. Tun­sim­me it­sem­me hy­vin on­nek­kaik­si kun saim­me työ­ti­lan täs­tä ra­ken­nuk­ses­ta.

Tekemäni pöytä toimii puuvarastona, sahauspöytänä, pintakäsittelypisteenä ja keittiönä. Pöydällä on Aini Alastalon keraaminen valaisin, joka on saanut inspiraatiota vesitorneista. Etualla näkyy Habitareen tehty Ole kanssani kauan -veistos.

Rak­kaim­mat esi­nee­ni ovat höy­lä­penk­ki ja ryi­jy. Höy­lä­penk­ki on Sot­ka­mos­ta äi­ti­ni lap­suu­den­ko­dis­ta, van­has­ta hir­si­ta­los­ta. Sis­ko­ni sii­vo­si sen kai­ken ro­mun al­ta ja va­ras­toi sen tal­teen. Myö­hem­min hain sen kun­nos­tet­ta­vak­si. Mum­mu ker­toi, et­tä hä­nen van­hem­pan­sa nuk­kui­vat höy­lä­pen­kin pääl­lä tal­vi­sin päi­vä­u­nia, sil­lä se si­jait­si tu­vas­sa uu­nin vie­res­sä. Olen myös ihas­tu­nut suu­res­ti vas­ta saa­maa­ni Heli Vuo­ri-Soi­nin suun­nit­te­le­maan Pak­ka­nen-ryi­jyyn. Olin pit­kään haa­veil­lut ryi­jys­tä, ja vii­mein löy­sin so­pi­van. Suo­mes­sa on val­mis­tet­tu val­ta­vas­ti to­del­la kau­nii­ta ryi­jy­jä.

Löysin Heli Vuori-Soinin Pakkanen-ryijyn Tori.fi:stä. Oli mielenkiintoista tavata myyjä ja kuulla ryijyn tarina.

Van­hat asi­at ja työ­ka­lut tuo­vat mi­nul­le tur­vaa sii­tä, et­tä jot­kin asi­at ei­vät muu­tu. On asi­oi­ta, jot­ka py­sy­vät käy­tös­sä läpi vuo­sien. Us­kon, et­tä ki­pi­nä it­se te­ke­mi­see­en on syn­ty­nyt sii­tä, et­tä pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la kas­va­nee­na olen tot­tu­nut oma­va­rai­suu­teen, pal­jon teh­tiin it­se ja kor­jat­tiin.

Pitele-kynttilänjaloissa on huvittavaa teknisyyttä ja harkittua sattumanvaraisuutta.

En luo­pui­si si­sa­ruk­sis­ta­ni, he ovat mi­nul­le täy­sin kor­vaa­mat­to­mat. Toi­von myös, et­ten jou­du kos­kaan luo­pu­maan kä­sil­lä te­ke­mi­ses­tä ja luo­mi­ses­ta, se te­kee mi­nut sy­väs­ti on­nel­li­sek­si.

Ren­tou­dun, kun pys­tyn aset­tu­maan täy­sin het­keen ja val­lit­se­vaan ti­lan­tee­seen, il­man aja­tuk­sia men­nees­tä tai vail­la ar­vai­lu­ja tu­le­vas­ta. Täs­sä aut­taa, jos ym­pä­ril­lä­ni on vet­tä, ki­viä ja pui­ta. Haa­vei­len­kin pui­ses­ta jo­ki­ve­nees­tä, sel­lai­ses­ta, joka tu­lee ter­va­ta ke­väi­sin. Toki sil­loin tar­vit­sen myös lai­tu­rin, pi­ha­maan, vers­taan ja pai­kan, jos­sa voin oleil­la sil­loin, kun ei voi ol­la sou­ta­mas­sa tai veis­tä­mäs­sä.

Ilahduin kovasti tästä kuvasta, jossa olen pikkupoikana. Sain kuvan lahjaksi ystäväperheeltä, kun valmistuin puusepäksi.

Sie­lun­mai­se­ma­ni on ol­ta­va yh­dis­tel­mä niis­tä asi­ois­ta, joi­ta teen ja luon. Mi­nus­ta ne ovat pe­räi­sin, en­kä sil­le pal­joa voi mil­lai­sia niis­tä lo­pul­ta tu­lee. Kai se on suu­rem­pi osa sitä mitä olen, ha­lu­a­mat­ta­ni­kin. Oli se sit­ten yh­dis­tel­mä pui­sia hah­mo­ja, mut­te­rei­ta ja kier­re­tan­koa tai ky­sy­vä ta­pa­ni luo­da huo­ne­ka­lu­ja. Py­rin tut­ki­maan ja ky­see­na­lais­ta­maan, mitä ka­lus­te­suun­nit­te­lu voi ol­la.

Pimeinä aikoina työhuonetta valaisee kauan haaveilemani Kukkapuron ja Enbomin 340Y-valaisin. Sen paikka työhuoneella vaihtuu sen mukaan, missä lisävaloa tarvitaan.