Pi­dän puh­tais­ta lin­jois­ta ja mi­nul­la on ai­ka vä­hän huo­ne­ka­lu­ja. Ys­tä­vät olet­ta­vat, et­tä si­sus­tus on kes­ken, mut­ta ei, saa ol­la tyh­jää­kin. Se on ti­laa, jos­sa olen­nai­nen voi tul­la esiin, kun ei ole hä­lyä. Yri­tän teh­dä tätä va­paa­ta ti­laa myös mie­lee­ni.

Vuosia sitten näin taiteilija Kari Riipisen ateljeessa taulun, joka on kunnianosoitus Kate Bushille. Olen ollut Kate Bush -fani teinistä asti. T-paitaan on painettu 1970-luvun haastatteluteksti, jossa Bush kertoo miten nuorta naista kohdellaan musiikkibisneksessä. Riipinen ei halunnut myydä teosta, mutta jankutin ja jankutin, kunnes sain sen lopulta ostettua.

Yri­tän hank­kia pit­käi­käi­siä esi­nei­tä ja vält­tää ker­ta­käyt­tö­kult­tuu­ria. Mi­nul­la ei ole tääl­lä hu­vi­lal­la tv:tä ol­len­kaan. Ha­lu­an säi­lyt­tää kii­reet­tö­myy­den tun­nun, sik­si tääl­lä ei ole myös­kään kui­vaus­rum­pua, pyy­kit saa­vat kui­vua na­rul­la.

Olen löytänyt nettikirpputorilta Windsor-tuoleja yksittäin, pari on keittiössä ja yksi takan edessä. Se on ehkä 150 vuotta vanha, käsinojat ovat kuluneet kauniisti käytössä.

Luo­tan sii­hen, et­tä jos­sain vai­hees­sa so­pi­vat ma­te­ri­aa­lit tai ka­lus­teet tu­le­vat vas­taan. Tie­sin, et­tä ha­lu­an keit­ti­öön ku­vi­ol­li­sen, maa­lais­ta­loon so­pi­van lat­ti­an ja et­tä tun­nis­tan laa­tan sit­ten, kun tör­mään sii­hen.

Tähän sohvannurkkaan kaikki aina asettuvat ja viihdyn siinä itsekin. Siitä näkee ulos monesta ikkunasta. Sohvapöydän ostin ensimmäiseen kotiini, se on käynyt läpi eri vaiheita, sen jalatkin on lyhennetty. Seinällä on äitini maalauksia.

Si­sus­tus­pa­hee­ni voi­si ol­la se, et­tä luo­vun lii­an­kin her­käs­ti ta­va­rois­ta. En si­joi­ta tun­net­ta jo­kai­seen esi­nee­seen, joka on elä­mäs­sä­ni. Käyn ah­ke­ras­ti myy­mäs­sä kirp­pu­to­reil­la tur­hia ta­va­roi­ta. Poi­ka­ni saat­taa jos­kus sa­noa, et­tä ei­iii, hän oli­si ha­lun­nut sen.

Keittiön lattia on kuviollista keraamista laattaa, joka tuli vastaan rautakaupassa. Myyjä oli ystävällinen ja möi tämän erän juuri budjettiini sopivaan hintaan.

Käyn joka päi­vä sie­nes­sä, kun on sie­ni­ai­ka. Ren­tou­dun puu­hai­le­mal­la, en osaa oi­kein py­säh­tyä le­pää­mään, mut­ta puu­tar­has­sa ja met­säs­sä te­ke­mi­nen ren­tout­taa. Mie­li le­pää, kun krop­pa te­kee työ­tä – sitä voi vä­hän
ra­vis­tel­la ja rää­kä­tä.

Majolikavalaisin tuli tämän talon mukana, se on noin 1800-luvun lopusta.

Teen usein töi­tä erk­ke­rin ruo­ka­pöy­dän ää­res­sä. Koi­ral­la­ni Lu­nal­la on nur­kas­sa oma no­ja­tuo­li. Ta­lon mu­ka­na tuli ma­jo­li­ka­kat­tok­ruu­nu, ko­ris­teel­li­nen en­ti­nen öl­jy­lamp­pu, joka on säh­köis­tet­ty. Mi­nus­ta se ko­ros­tuu
ki­vas­ti muil­ta osin eleet­tö­mäs­sä ti­las­sa. Se on nii­tä asi­oi­ta, jot­ka kes­tä­vät ai­kaa.